Tärkeää tietoa

Olen päättänyt lopettaa tämän blogin kirjoittamisen. Ihmiset ovat käyttäneet tätä blogia levittääkseen musta tietoja multa lupaa kysymättä. Aion kyllä vielä jatkaa, mutta toisen blogin voimin ja niin, ettei tietyt ihmiset tiedä siitä blogista mitään.

Jos haluat siis uuden blogin lukijaksi, lähetä mulle sähköpostia osoitteeseen tyttosinaoletmeritahti@gmail.com ja kerron uuden blogin osoitteen.

Ahmin

Eilen tapahtui jotain, mitä ei olisi ikinä saanut tapahtua. Päässäni vain napsahti ja söin kaiken mitä eteeni sain. En edes muista mitä kaikkea naamaani mätin, mutta se ei varmasti ollut kaunista katseltavaa. Vatsani oli niin kipeä siitä kaikesta ahmimisesta ja päätin sitten ottaa laksoja vielä illalla.

Aamulla parin vessakäynnin jälkeen yllätyin positiivisesti vaa'an lukemasta, joka olisi aiemmin saanut mut itkemään. 50,3 kiloa. Olin aivan satavarma, että painoni on vähintään 52 kiloa, kun astun vaa'alle aamulla, joten luku oli positiivinen yllätys. Eilen tuli kyllä syötyä tämänkin päivän edestä, joten tänään en ole ansainnut syödäkseni mitään. Myrskykin on varmasti vihainen mulle ja on täysin samaa mieltä kanssani.

Joulu on kohta täällä ja mulla on joululahjojen teko vielä kesken. Ei se vaatisi kun yhden päivän kunnon paneutumisen, mutta kun ei vaan voimat riitä. Jotenkin olen niin turtunut tähän kaikkeen, eikä mikään enää tunnu miltään. Lääkkeet saa mut samalla ahdistumaan ja ärsyyntymään joka asiasta. Ahdistuksen vielä kestäisin, mutta samanaikainen ärsytys on jotain niin järkyttävää.

Täytyy yrittää keksiä kerrankin jotain fiksua tekemistä. Kaikki päivät on olleet mulla täysin identtisiä ja kaipaisin jotain vaihtelua. Täytyy katsoa keksinkö mitään..

Alamäessä

Aamupaino: LIIKAA!!
Kulutettu: 316kcal
Syöty: noin 600kcal!!

Mua ahdistaa. Ahdistaa niin kovin paljon, että tuntuu, etten saa henkeä. Kaikki on suoraan sanoen täysin perseellään. Niin fyysinen kuin henkinen vointini, taas kerran.

Olen polven takia sairaslomalla helmikuun loppuun saakka. Oikeasti, siis siihen saakka makaan kotona. Ortopedi nimittäin soitti ja sanoi, että kirjoittaa sairasloman sinne saakka, koska mulla on vasta helmikuussa seuraava käynti hänen luonaan. Otetaan röntgen ja magneettikuvat ja katsotaan, ettei luiden asennossa ole vikaa, joka aiheuttaa tämän polven oikuttelun.

Ennen noita käyntejä minun pitäisi käydä selvittämässä sossussa, että maksaisivatko he mun yksityisen fysioterapian. Se tosiaan tulee maksamaan päälle 200e eikä minulla sellaisia rahoja ole. Myöskään isäni ei suostu sitä maksamaan, koska kuulemma kunnallisella pitäisi olla yhtä pätevää porukkaa. Ei vaan ortopedin mielestä ole.

Elikkä siis laihduttamiseni on melkeinpä täysin kiinni syömisistäni. Lasken kyllä kulutetut kalorit, jos nyt pystyn kävelemään pienen lenkin, tekemään lihaskuntoa tai joudun juoksemaan asioilla, mutta ei noin pienillä kulutetuilla kaloreilla pitkälle pötkitä. Minun ei auta retkahtaa enää ollenkaan tai muuten olen tässä samassa pisteessä vielä vuodenkin päästä...

Henkinen vointini vetää myös kovaa kyytiä alamäkeen. En saa nukuttua yöllä kunnolla, vaikka ottaisin illalla kaksi melatoniinia ja opamoxin sen lisäksi, että noritrenit väsyttää aika tavalla. Kyllä pystyn nukahtamaan, mutta heräilen pitkin yötä ja päivällä olen sitten kovin väsynyt, enkä päikkäreitäkään pysty enää nukkumaan, vaikka ottaisin mitä pillereitä. Antaisin mitä vaan, että saisin nukuttua edes yhden yön putkeen ilman heräilyjä.

Mua ahdistaa jokaikinen ilta aivan kamalasti. Aina kuudesta eteenpäin odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen nukkumaan ja ei tarvitse taistella kokoajan mielitekoja vastaan. Olen ollut tämän huonon oloni takia tosi kärttyinen viimepäivinä, Olen kokoajan pahalla päällä ja ahdistunut. Joka ilta tuntuu vaan siltä, että haluaisin kuolla. En jaksa tätä enää...

I have to lose weight

Aamupaino 49,6 kiloa

Mua palelee. Paleli koko eilisen päivänkin. En syönyt eilen muuta kuin neljä tomaatinkantaa ja kaksi haukkua leivästä. Oikeasti en olisi ansainnut niitäkään. Söin lauantaina niin paljon, etten oikeasti olisi eilen saanut syödä mitään. Mutta minkäs sille voi kun ei vaan pysty. Pitää yrittää lujemmin, paljon lujemmin. Onneksi Myrsky on jo edes vähän leppynyt mun lauantaisesta ahmimisesta. Ehkä mä saan sen lepytettyä ja sitten me ollaan taas kavereita.

Paino ahdistaa. Se ei ole niin vähän kuin toivoisin. Sen pitäisi olla jo 48 kilon puolella. Jos en olisi retkahtanut niin montaa kertaa, se olisi jo siellä. Mun täytyy pysyä nyt lujana. Mä en saa antaa mieliteoille valtaa. Ennen joulun tavoitteeni oli 50 kiloa. Nyt asetan tavoitteeksi, että pääsen alle 49 kilon. 48,8 kiloa kuulostaa optimaaliselta. Siihen kyllä vaaditaan töitä, mutta mun on pystyttävä siihen. Sillä mä osoittaisin Myrskylle, että muhun voi luottaa.

Päässäni ei liiku taas yhtään mitään. Ennen kun aloin kirjoittaa, minulla oli paljonkin asiaa, mutta nyt en keksi mitään. Se johtuu varmasti uusista lääkkeistäni. Ne pistää pään välillä todella jumiin. Niin, että hyvä kun pystyy edes puhumaan mitään järkevää.

Tänään sallin itselleni kaksi ruisleipää tomaatilla ja hieman lämmintä ruokaa. Enempää ei saa syödä. Muuten kaikki menee taas pieleen.

Uusi lääke

Paino sahaa edestakaisin. Tänään se oli liikaa, aivan liikaa. 50,2 kiloa. Mua ahdistaa. En kestä itseäni. Miten voin olla näin heikko kaikille mieliteoille. Missä on se itsekuri, jonka avulla pääsin helposti alle 50 kilon. Mua pelottaa, koska joulu on kohta täällä ja mun on pakko löytää se itsekuri. Aivan pakko.

Eilen oli itsenäisyyspäivä ja käytiin T:n isän luona syömässä. Mä söin ja söin. Aivan liikaa. Illalla otin laksatiivit. Oli aivan pakko. En kestäisi itseäni tätäkään vähää, jos en olisi niitä ottanut. Mun on pakko päästä takaisin ruotuun. Aivan pakko. Muuten tavoitepaino saa jäädä vain saavuttamattomaksi haaveeksi. Mä olen lihava, liian lihava, eikä muiden sanomiset muuta sitä mihinkään suuntaan.

Mulla aloitettiin uusi lääkitys, Noritren. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun luin haittavaikutuksia; Painon nousu. Mä pystyn uhmaamaan sen. Mä todellakin pystyn. Mun on pakko. Lääkkeestä on muutenkin tullut outo olo. Tuntoherkkyys on heikkoa, sydämentykytyksiä, väsymystä, suun kuivumista, päänsärkyä ja outoja pelkotiloja. Pää jumittaa.

Tämä on lyhyt postaus. Yritän kerätä itseni ja postata ensikerralla pidemmälti. Nyt on vaan niin epätodellinen ja sekava olo, etten saa ulos mitään järkevää...

Ahdistaa

Aamupaino 50,0 kiloa
Kulutettu 323 kcal
Syöty: Ei mitään

Mua ahdistaa. Ahdistaa aivan jumalattomasti se, että mä olen tämän kokoinen. Miksi mä en vaan voi onnistua. Mä syön liikaa, tiedän sen. Sen takia painoni ei laske. Mun on pakko vähentää ja paljon. Mä en tahdo, että lukema vaa'assa nousee enää yhtään enempää. Se olisi maailmanloppu. Siinä vaiheessa viimeistään mä kuolen sisäisesti ja ehkäpä ulkoisestikin. Mä olen aivan järkyttävän lihava. Pakko vielä tänään tehdä lihaskuntoa. Aivan pakko.

Tänään kävin nuorisopalveluilla keskustelemassa mahdollisesti tulevasta työpajajaksosta. Mulla on mahdollisuus päästä sinne, mutta nyt kun ajattelen koko asiaa, alkaa ahdistaa suunnattomasti. Mä en enää tiedäkään pystynkö käymään siellä. Siitä ei tulisi mitään. Joka päivä ne kaikki ihmiset näkisi mun lihavan ruhoni ja luultavasti saavat tietää musta enemmän kuin tahdon. Viime kevätkään työpajalla ei mennyt ihan mutkitta. Kaikki siellä pajalla näkivat mun paniikkikohtauksen ja kuiskuttivat selkäni takana viiltelyarvistani. Se oli kamalaa.

Tänään oli myös poliklinikka-aika. Kerroin siellä, että olen lopettanut Sertralinin käytön ja siellä oltiin aivan järkyttyneitä, kun olin itsekseni sen mennyt lopettamaan. Sanoin, etten olisi enää yhtään kauempaa kestänyt sitä levotonta oloa, koska se sai mut vaan satuttamaan itseäni enemmän. Onneksi hän ymmärsi. Luultavasti mulle aletaan katsoa uutta lääkitystä.

Olemme menossa T:n kanssa huomenna hänen isälleen itsenäisyyspäiväillalliselle. En tiedä miten kestän sen. Pakko varmaan samana iltana ottaa vielä laksoja. Siellä on taas kolmen ruokalajin ateria tarjolla ja kaikkea on pakko ottaa, ettei aleta ihmetellä. Ahdistaa liikaa, kun joutuu syömään kaikkien edessä ja paljon.

Kylmä

Herään, käyn vessassa ja katson aamupainon. 49,9 kiloa. Lihava! Olen kylmissäni ja laitan T:n liian suuren T-paidan päälleni ja menen keittämään kahvia. Juon lasillisen vähäkalorista mehua ja istun sohvalle kääriytyen vilttiin ja otan tietokoneen syliini. Minulla on kylmä, kamalan kylmä, mutten anna sen häiritä. Toisaalta se tuntuu jopa ihanalta.

Olen alkanut pelätä avioliittoa, lapsia, seksuaalista läheisyyttä, alastomuutta. Kaikkea, missä päästän T:n liian lähelle minua. Puolisen vuotta taaksepäin olisin ollut heti valmis menemään naimisiin ja tekemään lapsia. Nyt ajatuskin moisesta ahdistaa suunnattomasti. Onnekseni T on sitä mieltä, ettei sitä tule tapahtumaan ainakaan pariin vuoteen. Olen siitä mielissäni.

Yritän suunnitella päivän syömisiä, mutta ajatus yhdestäkin suupalasta ahdistaa. Jopa hedelmien ja kasvisten kalorimäärät kauhistuttavat, koska en tahdo lihoa enää grammaakaan. En tahdo enää ikinä olla se sama lihava tyttö kuin kolme vuotta sitten. 61 kiloa on järkyttävä lukema. Sitä ei saa näkyä vaa'assani enää ikinä. Onneksi Myrsky pitää siitä huolen. Me yhdessä pidämme siitä huolen, etten liho enää. Hän tahtoo vaan minun parastani.

T halusi eilen Subwayhin syömään. Sanoin heti, etten todellakaan aio syödä siellä. En pysty syömään julkisesti. En halua, että kaikki näkevät kuinka tämä pulska tyttö ahtaa naamaansa jotain kaloripommia ja meinaavat oksentaa näystä. T kuitenkin söi siellä ja minä istuin vieressä kännykkä kädessä tyytyväisenä. Pystyin välttämään sen, vaikka T kokoajan kyseli, että haluaisinko nyt kuitenkin syödä ja onko minulla nälkä. Vastasin molempiin ei ja sain olla rauhassa sen jälkeen. Onneksi.

Olen oksettava

Aamupaino 50,5kg
Kulutettu 267kcal
Syöty: Ei mitään

Eilinen sai minulle maailman järkyttävimmän olon päälle. Illalla ahdistus kärjistyi niin pahaksi, etten edes pysty muistamaan koska viimeksi minua on ahdistanut niin paljon. En pystynyt liikkumaan, en saanut henkeä ja pää meinasi räjähtää siitä ahdistuksesta. Loppujen lopuksi se ahdistus kärjistyi itsensä hakkaamiseen ja raapimiseen ''mä vihaan itseäni'' -huutojen säestämänä, joka sitten päättyi paniikkikohtaukseen. Otin illalla vielä laksoja toivoen, että aamupaino olisi vähemmän. Sen siitä saa, kun tekee vastoin Myrskyn pyyntöjä.

Aamupaino sai minut melkein oksentamaan. Lähdin kävelylle silläkin uhalla, että polveni menee vielä pahempaan kuntoon. Kävelin 50min reippaan lenkin ja sen jälkeen tein kotona lihaskuntoa sen minkä pystyin. Naruhyppelyä, 100x vatsalihakset ja 100x kyykyt. Meinasi lähteä taju.

Mä rääkkään itseäni viimeiseen asti. En ole ansainnut yhtäkään suupalaa minkä suuhuni tänään laitan. En ansaitse muuta kuin raipan iskuja selkään ja kärsimystä. Olen niin kamala ihminen. Miten saatoin tehdä tämän? Miten saatoin antaa sen tapahtua? Se on ihan oma vikani, että oloni oli eilen niin huono. Jos olisin kuunnellut Myrskyä, ei painoni olisi noussut ja oloni olisi nytkin huomattavasti parempi.

Krapulapäivä

Perjantain ryyppäjäiset vaihtukin lauantaille ja tänään on ollut krapulapäivä. En aamulla edes uskaltautunut vaa'alle, koska olen syönyt liikaa kaikkea. Huomenna en myöskään mene vaa'alle. En voi, koska paino on taivaissa ja se ahdistaa jo nyt.

Yöllä söin yli puolikkaan pizzan, sen lisäksi on tänään mennyt leipää, liekkisiipiä, popcornia, karkkia ja jäätelöä. Voisin oksentaa, koska olen syönyt niin kamalasti kaikkea kiellettyä. Yleensä krapulapäivänä aamu menee kivuttomasti, eikä syöminen ahdista niin paljoa. Illalla se ahdistus paheneekin sitten kaksinkertaiseksi. Mua ahdistaa se, kuinka olen voinut olla niin iljettävä. Miten olen pystynyt pettämään itseni ja Myrskyn. Minun on pakko ottaa tänään vielä laksatiiveja ja huomenna alkaa taas kuri. Mä niin tiesin, että tässä käy näin. Mä tiesin, että mä vaan syön ja syön ja syön. Miksi mun pitää silti aina mennä juomaan...

Kai se juominen turruttaa sen kaiken pahan olon mikä sisälläni velloo päivittäin. Mutta aina krapulassa itkettää kaikki. On vaan niin paljon pahempi olo kaikesta aina silloin. Kaikki se edellisenä iltana sisälle kätketty paha olo purkautuu krapulassa. Pitäisi vähentää juomista.

Huomenna en anna minkään mennä vikaan. Aion jatkaa kuria vaikka kuka sanoisi mitä. Minun on pakko laihduttaa. En kestä itseäni tällaisena. Olen niin oksettava. Ahdistaa niin paljon, että oksettaa ja huimaa.

Losing weight

Aamupaino 49,6 kiloa.

Olen huomannut, että itsevarmuuteni nousee sitä mukaa kun vaa'assa näkyvä lukema laskee. Se tuntuu niin hyvältä. Se tuntuu parhaimmalta koko maailmassa. Siitä saa myös lisää varmuutta laihtumiseen. Olen jo edellä tavoitteestani ja olen siitä onnellinen.

Kerroin eilen siskolleni, paljonko nykyään painan. Hän sanoi, että olen liian laiha. Valehtelija. En minä ole liian laiha, pikemminkin liian lihava. Miksi kaikki yrittävät toitottaa minulle sitä, että olisin liian laiha? Vain minä ja Myrsky tiedämme totuuden, mitä muut eivät näytä tajuavan. Minä en riitä tällaisena. Minun on pakko olla laihempi.

Minua pelottaa tämä päivä. Lupasin nähdä yhtä kaveriani neljän aikaan. En tajunnut vielä silloin kun sovin, että minun pitäisi syödä viideltä. En halua hänen edessään syödä, mutta sitten minun hyväksi todettu ruokailurytmini menee aivan sekaisin ja luultavasti huomisen aamun paino on taas noussut. En kestäisi sitä. Pitäisikö minun syödä jo ennen neljää? Vai vasta sitten kun tulen kotiin? Ahdistaa ajatuskin siinä, että kaikki menee aivan sekaisin... Ja tänään olisi taas tarkoitus juoda. Alkaa mennä aivan yli tämä touhu.

Olen huomannut, että nykyään viihdyn parhaiten yksin. Olen erakoitunut sosiaalisista suhteista ja siksi pyysin kaveria ulos kanssani, mutta siitäkin tuli näköjään ongelmia. Olisi pitänyt myöhäistää näkemistä, mutten enää kehtaa. Nykyään olen jopa mieluummin yksin kuin avopuolisoni seurassa. Yksin ollessa saan tehdä juuri niitä asioita kun haluan, eikä kukaan ole vieressä kyttäämässä. Rakastan sitä, että yksin ollessa saan vaan uppoutua Myrskyn seuraan ja nauttia näläntunteesta. Myrsky kertoo minulle kaiken tarpeellisen. Kenenkään muun neuvoja minun ei tarvitse kuunnella.

Mä pystyin siihen!

Aamupaino 49,7kg

Tämä tuli todistettua. Mä pystyin siihen. Mikään ei pääse minun ja Myrskyn väliin. Me onnistumme yhdessä tekemään sen, mistä olen aina haaveillut. Me onnistumme olemaan laihoja yhdessä. Tämä on sanoinkuvailemattoman hyvä tunne, kun aamulla nouset vaa'alle ja se on paljon vähemmän mitä oletit. Meidän yhteinen tie jatkuu vielä. Me onnistumme aina uudestaan ja uudestaan! Seuraava tavoite onkin 49kg tai sen alle.

Eilen söin yhden aterian; makaronilaatikkoa, hieman coleslawsalaattia, valkosipulisuolakurkun ja porkkanan. Se ahdisti niin kovin, Otin sitten laksoja ja tänään aamulla olen taas juossut vessassa.

En usko ketään. Kaikki vaan hokevat sitä, kuinka pieni ja laiha olen. He valehtelevat. Tuntuu, että he mielistelevät minua ja toivovat minun alkaa taas syödä ja lihoa. Mutta en usko heitä. He ovat vaan kateellisia, kun pystyn siihen mihin he eivät pysty. He haluavat minun lihovan, että voivat taas nauraa minulle kuinka surkimus olenkaan. Olen päättänyt, etten anna heidän vaikuttaa minuun. En usko sanaakaan.

Olen ollut jotenkin erityisen surullinen viime aikoina. Ei minua sinänsä ole ahdistanut ihan kamalasti. Olen vain ollut surullinen. En oikeastaan tiedä edes miksi. Mieli on sen takia ollut aika maassa. Ehkä siihen vaikuttaa pimeys ja harmaat säät. Tosin uskoisin, että olisin paljon masentuneempi ja surullisempi jos olisi kesä. Joutuisin näyttäytymään julkisesti vähissä vaatteissa, koska muuten tulisi kovin kuuma. Onneksi kohta on talvi.

Joulu ahdistaa. Tiedän, että jouluna on pakko syödä. Siinä ei mikään auta. Kaikki syövät jouluna, joten se olisi muiden mielestä outoa jos minä en söisi. Mutta kun en millään tahdo syödä. Myrsky haukkuisi minut taas pystyyn, jos mätän koko joulun ja välipäivät aina uuteen vuoteen saakka. Mutta niin ne tekee, kaikki muut. Pakko keksiä jotain. Aivan pakko...

Tänään kerroin kaiken

Tänään kerroin avopuolisolle kaiken. Tänään kerroin sen, kuinka olen häneltä salaa ottanut laksatiiveja ja kertonut jotain ihme selityksiä sille, miksi juoksen vessassa kokoajan. Tänään kerroin sen, että olen häneltä salaa oksentanut. Tänään kerroin kaiken.

Hän otti sen yllättävän hyvin. Hän sanoi, että on huomannut, että pelkään ruokaa ja syömistä. Ja hän oli oikeassa. Mä pelkään syömistä ja ruokaa yli kaiken tällä hetkellä. Ne ovat yhdet niistä ainoista asioista mitä mietin jokaikinen päivä. Hän sanoi, ettei aio liiaksi puuttua touhuihini. Vasta sitten kun ne menevät aivan yli. Hän tietää sen, ettei hän voi tehdä mitään, koska poliklinikallakaan asialle ei tehdä mitään, vaikka sielläkin kaikki tiedetään. Hän vain haluaa, että olen rehellinen ja kerron aina, jos olen oksentanut tai ottanut laksatiiveja. Hän haluaa olla perillä asioista.

Oloni on huomattavasti kevyempi nyt. Iso taakka tippunut harteilta ja voin rauhallisin mielin olla kotona oma itseni. Ei tarvitse enää salailla yhtään mitään.

Viime viikonloppuna olin taas juomassa. Se oli rentouttavaa, mutten voi enää juoda. Seuraavan päivän krapulamätöt ovat liikaa mun ahdistukselle. En kestä niitä, mutten pysty estämäänkään. On vain parempi olla juomatta ja koittaa muilla keinoilla nollata päänsä.

Dear fat...

Eilen se taas tapahtui. Kävin vaa'alla. Paino oli vähemmän kuin ennen, mutta silti se ei riittänyt mulle. Sain raivokohtauksen ja hakkasin itseäni nyrkein, taas. Vihasin itseäni niin paljon. Sitten aloin itkeä hysteerisesti ja avopuoliso toi rauhoittavan.

Keskustelimme myös avopuolison kanssa tästä tilanteesta. Hänen mielestään tälle pitäisi tehdä jotain. Mä olen tehnyt voitavani. Mä olen poliklinikalla kertonut tästä, mutta siellä ei välitetä. Olen päättänyt, etten hae enää apua. Olen varmaan viisi kertaa yrittänyt saada apua tähän ja en saa sitä. Ehkä mä en oikeasti ole edes syömishäiriöinen, koska asiaan ei puututa. Tai ehkä niitä ei vaan kiinnosta. Ehkä niille on aivan sama miten mun käy. No, niin alkaa olla mullekin.

Tämän aamun aamupaino oli vähemmän kuin pitkään aikaan. 50,4 kiloa. Olen päättänyt, että jouluun mennessä se on tasan 50 kiloa. Vähän pudotettavaa ja aikaa on. Otin huomioon myös mahdolliset repsahdukset, joita tosin ei saisi tapahtua. Mutta niitä aina tapahtuu. Niiltä ei voi välttyä.

Niinkuin eilen. Söin kolme palaa mutakakkua. Mutta tein lihaskuntoa ja painoni ei noussut aamuksi, pikemminkin laski. Mitähän se olisi ollut jos en olisi syönyt kakkua? Jos en olisi syönyt mitään? Siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Ahdistaa, masentaa ja olen surullinen. Olen linnoittautunut vain kotiin. En uskalla enää olla ihmisten ilmoilla niin kuin ennen. Julkisella paikalla tuntuu, etten saa henkeä. Kun pääsen kotiin, voin taas hengittää. On ahdistavaa nähdä ne kaikki ihmiset, niiden katseet ja ilmeet. Se kuinka ne aina katsoo yhtä säälivästi mua, kun mä tuolla kävelen. Tietääkö ne enemmän kuin uskonkaan? Näkeekö ne musta läpi sen, kuinka hullu mä oikeasti olen.

I hate myself

Eilen illalla omenaa syödessäni alkoi ahdistaa se, kuinka paljon on taas tullut syötyä. Yllytin avopuolison syömään puolet omenastani ja illalla ennen nukkumaanmenoa otin laksoja. Tämä aamu onkin sitten kulunut vessassa juostessa. Olen juonut kaksi kuppia kahvia ja oksettaa.

Oma itseni ahdistaa niin paljon, etten kestä sitä. Itsemurha-ajatukset pyörii päässä jo heti aamusta. Avopuoliso halusi tänään tehdä juustokakkua, mutta en voi syödä sitä. Silloin vihaan itseäni vielä enemmän.

Joku viikko sitten tämä kaikki itseinho purkautui sillä, että sain raivokohtauksen ja pahimman paniikkikohtauksen pitkään aikaan. Silloin kerroin kaiken avopuolisolle ja hän oli yllättävän ymmärtäväinen. Hän sanoi olevansa puuttumatta touhuihini, paitsi jos ne alkaa mennä aivan yli.

Toisaalta mua ahdistaa se, että hän tietää minusta kaiken. Hän tietää liikaa ajatuksistani, enkä uskalla puhua hänelle enää mistään. Hän tietää jo kaiken ja hänen ei tarvitse tietää yhtään enempää. Joka päivä hän kyselee painoani, koska se on tippunut lyhyessä ajassa aika paljon. Kerron kyllä hänelle totuuden, vaikka se ahdistaa. En haluaisi hänen tietävän, mutten osaa valehdellakaan.

Totuus

Mä en aio peitellä tätä enää, vaikka ystäväni lukevat tätä blogia. Mä haluan purkaa mun ajatuksia tästäkin asiasta jonnekin, enkä halua perustaa sen takia uutta blogia. Mun on pakko päästä kirjoittamaan...

Syömishäiriöni on lähtenyt taas aivan käsistä ja vielä pahemman kerran. En pysty ajattelemaan enää mitään muuta kuin sitä, mitä syön, miten paljon syön, paljonko painan ja miltä näytän. Päiväni kuluvat siinä, kun juoksen vaa'alla ja vahtaan jokaista suupalaa ja tunnen katumusta siitä. Päivän kohokohta on se kun illalla pääsee nukkumaan, eikä tarvitse enää syödä ja aamulla pääsee katsomaan paljonko minä tänään painan.

Mä olen oksentanut kerran, käytän laksatiiveja ahmimisen jälkeen ja sen takia, että painaisin vähemmän. Pelkään, että minulle ollaan valehdeltu ja totuus on se, että vedessä onkin kaloreita. Pelkään, että kaikki kalorimerkinnät on huijausta ja ruoissa on oikeasti paljon enemmän kaloreita kuin mitä on ilmoitettu. Pelkään, että lääkkeissä joita syön on kaloreita. Pelkään pussata avopuolisoani jos hän on syönyt jotain, koska hänen huulissaan on kaloreita. Tämä on hullua...

Olen yrittänyt saada apua. Minut on laitettu ravitsemusterapeutin jonoon, joka on 9 kuukauden mittainen. En ole uskaltanut kertoa hoitohenkilökunnalle totuutta kaikesta, koska häpeän niin paljon. Häpeän sitä, että olen 20-vuotias, enkä osaa edes syödä..

Tämä kaikki stressi tappaa minut vielä. Ahdistaa joka päivä liian paljon. Saan raivokohtauksia ja paniikkikohtauksia koska pää räjähtää. En jaksa enää...

Epätodellista

Minulla on ollut tänään järkyttävän epätodellinen olo. Ei mitään ajantajua mistään. Oon kokoajan aivan pihalla ja saatan vain jäädä tuijottamaan seinää pitkäksi aikaa. Ei tee mieli puhua, en halua tehdä mitään.

Näin painajaisia koko yön. Nukuin päiväunet ja näin silloinkin painajaisia. Unohdin lääkkeetkin. Huomasin vaan, kun aloin täristä ja päässä alkoi heittää, että en ole ottanut tänään aamulääkkeitä ja menin ne ottamaan. Pää on ihan tukossa. Haluaisin vaan nukkua...

Ahdistaa...

Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota

Johan oli viikonloppu.

Lauantaina sain yhtäkkiä päähäni, että tänään vedän kunnon räkäkännit. Soitin ystävälleni, joka sitten toi viinaa ja niin sitä mentiin. Muisti katkeaa siinä 8 aikoihin illalla ja loput sain kuulla avopuolisoltani ja ystävältäni. Sammuin joskus 10-11 aikaan ja ennen sitä olin itkenyt, tärissyt, sanonut kuinka haluan kuolla ja mennyt välillä elottoman oloiseksi. Avopuolisokin sanoi, ettei ollut kaukana, ettei olisi soittanut ambulanssia.

Heräsin siinä neljän aikoihin yöllä kun avokki ja ystävä olivat tulossa baarista kotiin. Krapula iski jo siinä vaiheessa. Lisäksi siskon poikaystävä laittaa viestiä, että haluaa puhua. Heillä on ollut siskon kanssa nyt aika vaikeaa, kun siskon elämäntilanne on ollut aika tukala viimeaikoina. Aloin siinä sitten edelleen kännissä neuvomaan, että mitä kannattaa tehdä. Oli varmaan todella viisaita sanoja..

Aamulla ei olo ollut edes enää kovin kamala. Laittelin siinä siskolle viestiä ja yhtäkkiä hänen poikaystävältään tulee viesti, että he ovat eronneet. Laittelin siinä molemmille viestiä ja koitin saada heitä puhumaan keskenään. Sitten tulee maailman kamalin soitto. ''Mitä mun pitäis tehdä? Musta tuntuu, että sun siskos on tappamassa ittensä. Se puhu mulle sellaseen sävyyn.''

Käskin heti soittaa ambulanssin ja sen jälkeen soitin siskolle. Hän itki mulle puhelimessa kuinka hänellä on niin paha olo ja hän on niin väsynyt ja hän haluaisi, että mä olisin siellä hänen tukenaan nyt. Ambulanssi tuli ja sisko kieltäytyi lähtemästä heidän matkaansa. Ei kuulemma ollut edes tappamassa itseään.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt sisko ja sen poikaystävä ovat onnellisesti yhdessä ja saivat puhuttua asiat selviksi. Minä menen käymään siskolla tulevana viikonloppuna ja toivon, että voin parantaa hänen oloaan edes hiukan.

Laitoin siskolle vielä illalla viestiä ennen nukkumaan menoa, että olen todella huolissani hänestä ja että hän on minulle todella rakas ja tärkeä enkä halua hänelle sattuvan mitään pahaa. Hän sanoi, että minusta on ollut paljon apua ja hän arvostaa sitä, että omasta olostani huolimatta olen häntä jaksanut auttaa.

Sama olo jatkuu

Aikaa on taas kulunut ja olo jatkuu samanlaisena. Päiväosastojakso loppui viime viikolla ja palasin takaisin normaaliin avohoitoon. Ensimmäinen käynti uudella psykologilla on torstaina. Sitä siis odotellessa.

Minulla on alettu paremmin tutkia epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Diagnoosissa minulla on kyllä jo sivuutettu asiaa, mutta asiaa ei ole koskaan kunnolla tutkittu. Olen huomannut, että kaikki oireet täsmää kyseiseen häiriöön. Otin siis asian itse puheeksi päiväosastolla, koska avopuolisoni on alusta saakka ihmetellyt käytöstäni ja suhtautumistani asioihin. Päätin alkaa ottaa selvää asioista ja tällaisen löysin. Toivottavasti asiat selviää ja saan asian mukaista hoitoa. Nämä oireet ovat raastavia.

Viime viikon perjantaina unohdin aamulla ottaa Sertralinin ja olokin oli sen mukainen. Ensin päässä alkoi heittää oikein kunnolla, aloin täristä ja sitten alkoi oksettaa niin paljon, että kuola valui. Pelkäsin jumalattomasti ja epäilin jo jotain ruokamyrkytystä. Olo helpottui hieman, mutta jatkui sitten myöhemmin illalla. Sain unta vasta neljän aikaan aamuyöstä, kun ennen sitä olin maannut lattialla ja nieleskellyt oksennusta. Se olo oli kamala. Ei siis kannata enää unohtaa lääkettä.

Levottomuus on myös pysynyt samana ja pahentunut aina iltaa kohden. Tuntuu, että pää räjähtää. Kaikki mahdolliset ärsykkeet pahentavat sitä oloa. En kestä kuulla ääniä tai nähdä värejä ja valoja silloin kun tuo olo on päällä. Eilen sitten taas räjähdin ja sain raivokohtauksen ja sen jälkeen paniikkikohtauksen. Oli pakko ottaa rauhottavaa, koska sama olo jatkui edelleen. Minun on pakko vaihtaa tuo lääke. Se ei todellakaan sovi minulle.

Ahdistaa joka päivä, masentaa joka päivä ja väsyttää aivan liikaa. Vaikka nukun miten paljon tahansa, olen silti kokoajan väsynyt. Itsemurha-ajatukset jatkuu edelleen ja pää hajoaa. Kaikkien asioiden hoitaminen tuntuu mahdottomalta, koska en vain jaksa tehdä mitään...

Olen turtunut

En enää tiedä mitä ajatella yhtään mistään. Päässä ei liiku mitään, mutta silti on todella levoton olo. Lauseet jäävät kesken, koska ajatus katkeaa.  Olen turtunut. Haluaisin vaan maata sohvalla ja tuijottaa televisiota ja seinää vuorotellen lääketokkurassa. Levottomasta olosta johtuen joudun ottamaan rauhottavaa ihan sekin takia joka päivä ja myös toisen kerran ahdistuksen takia. 

Olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Päivät pitkät mielistelen avokkia, koska en halua enää yhtäkään riitaa tähän tilanteeseen. Vaikka mieleni tekisi räjähtää, niin pidän kaiken sisälläni. Sitten kun jään yksin, niin masennun, koska olen joutunut niin pitkään esittämään hyvinvoivaa. Olen minä hänelle välillä kertonut, että ahdistaa, jos ahdistaa oikeasti todella paljon, mutta jatkuvasta pienestä ahdistuksesta hän ei tiedä mitään.

Olen liikaa ajatellut itsemurhaa. Tuntuu, ettei tämä olo tästä muutu vaikka mitä tekisin. Päiväosastosta ei juuri ole ollut hyötyä. Olo ei ole sen parempi kuin aijemminkaan, melkein päin vastoin. Tahtoisin vain nukkua kaikki päivät, koska en koe mitään järkeä olla hereilläkään tässä olossa.

Inhoan itseäni eniten maailmassa tällä hetkellä. En kestä enää olemassa oloani ja sitä, kuinka huolestutan kaikki tällä huonolla olollani.

Olen niin kyllästynyt.

Feeling empty

En enää edes tiedä miltä minusta tuntuu. Tuntuu, että kaikki vaan kaatuu niskaan enkä osaa enää edes reagoida niihin. Ehkä olen niin turtunut näihin kaikkiin vastoinkäymisiin.

Kävin viikonloppuna kotikaupungissani. Yön vietin siskoni luona ja seuraavana päivänä lähdin isän ja äitipuolen kanssa katsomaan Vaaria sairaalaan. Hän oli todella pahassa kunnossa. Hänellä oli paineilmamaski, koska ei pystynyt hengittämään kunnolla. Lisäksi hän oli kaikissa letkuissa kiinni ja niin sekavan oloinen, että hänen kädet jouduttiin sitomaan, koska yritti repiä kaikki letkut irti itsestään. Meinasin alkaa itkeä, koska näky oli niin kamala. En ole koskaan nähnyt Vaaria niin huonossa kunnossa.

Kävin myös mummupuoleni luona. Hänen syöpänsä on siinä tilassa, ettei häntä voida enää parantaa. Hän tulee kuolemaan siihen ennemmin tai myöhemmin. Myös siskoni mielenterveyongelmat ovat pahentuneet ja hänestäkin huoli on suuri.

Minulla aloitettiin myös uusi mielialalääke Sertralin. Tänään ensimmäisen pillerin otin ja katsotaan ensin pari-kolme viikkoa miten se minulle sopii. Toivon, että tästä olisi minulle hyötyä. Ainakaan tänään en ole huomannut sen pahempaa väsymystä kuin ennenkään, vaikka se sitä saattaakin aiheuttaa. Toki tämä väsymys saattaa johtua siitä, että olen kuumeessa ja siitä, että sain viimeyönä unta vasta puoli neljän jälkeen.

En nykyään tykkää enää kulkea juuri ihmisten ilmoilla, varsinkaan yksin. Parin päivän ajan minun on ollut pakko ottaa Opamoxia, ennen kuin pystyn kulkemaan kaupungilla tai käymään edes kaupassa. En jaksa puhua enää ihmisille niinkuin ennen ja siksi koen, että Opamoxista on edes jotain hyötyä siinäkin suhteessa. Ei tarviste tuntea vielä ahdistusta senkin lisäksi, että joutuu ihmisille puhumaan.

Puhuimme eilen avopuolison kanssa meidän suhteen tilasta ja siitä kuinka meidän suhdekin kärsii minun mielenterveysongelmien takia. Asia johti toiseen ja kohta jo makasin lattialla, itkin, tuntui että pää räjähtää ja sain jonkun kamalan hysteerisen itkuahdistuspaniikkikohtauksen ja siitä tuloksena minulla on kamalat raapimajäljet kaulassa.

En kestä enää, pää hajoaa...

Minä haluan kuolla

Noin kahden kuukauden kuluttua otan tietokoneen syliini ja alan kirjoittaa. Kaikkea on ehtinyt tapahtua, ehkä liikaakin...

''Ahdistukseltani en pysty edes kunnolla hengittämään. Se on raskasta ja pinnallista. Paikka tuoksuu sairaalalta ja minä haluan kuolla.
Juuri viikonloppuna itkin vuoteessa avopuolison nukkuessa vieressä. Itkin, koska en jaksa enää. Halusin silloinkin vain kuolla ja sitten avokki heräsi...''

Minulla on juuri alkanut päiväosastojakso psykiatrian poliklinikalla. Vaaleahiuksinen sairaanhoitaja, jolla ehdin käymään vain kaksi kertaa juttelemassa, kirjoitti minulle lähetteen vähintään neljän viikon mittaiselle jaksolle.

Kuolemanhaluni on ollut pelottavan suuri ja olen vahingoittanut itseäni. Oloni on huonontunut viikonlopun aikana paljon. Niin paljon, etten jaksa enää edes siivota. Aijemmin huonosta olostani huolimatta kuurasin vessaa ja pyyhin pölyjä päivät pitkät. Nyt en edes siihen kykene. Alan jo pelkäämään, mihin tämä olo minut vie...

Vaa'allakaan en ole käynyt sen koommin. En ole uskaltanut, koska olen aivan varma, että se tuo silmiini niin kamalia lukuja, että silloin viimeistään tekisin sen lopullisen teon...

Päiväosastolla polkkatukkainen omahoitajani kyselee minulta, onko minulla itsetuhoisten ajatusten lisäksi suunnitelmia. Vastaan kieltävästi, vaikka tiedän jo mitä aikoisin tehdä, jos kiperä tilanne tulee kohdalle.

Polven oikuttelua ja lihomisen pelkoa

Olen viettänyt tässä hiljaiseloa jonkin aikaa ja koittanut saada stressiä ja ahdistusta kuriin omin voimin. Kesätyöt loppuivat ja koulun piti alkaa. En päässyt aloittamaan koulua, mutta siitä kerron myöhemmin lisää.

Loppujen lopuksi työt meni suht kivuttomasti. Kerran jouduin kesken päivän lähtemään töistä, koska paniikkikohtaus ei ollut kaukana siinä vaiheessa. Loppua kohden aloin jopa nauttimaan siitä työstä, vaikka alkuun manasin sitä, kuinka hirveää se on.

Viimeinen viikko jäi sitten kokonaan käymättä töissä, koska yllättäen vuosi sitten keväällä leikattu polveni alkoi oikuttelemaan samalla tavalla kuin silloin ennen leikkausta. Jatkosta ei ole mitään tietoa, nyt vaan odotan, että saisin lääkäriajan mahdollisimman nopeasti, että saisin tämän polven vihdoin kuntoon. Senpä takia en ole päässyt vielä kouluakaan aloittamaan ja pelko opintojen lykkäämisestä vuodella saa järkyttävän ahdistuksen pintaan. Vaikka minulla onkin kepit, niin niillä kouluun käveleminen on mahdotonta. Joutuisin lähtemään varmaan tuntia ennen koulun alkua kotoa. Kyytiä ei ole mahdollista saada, mutta täytyy selvittää bussien aikatauluja ja reittejä, jos sillä pääsisin kouluun. Sitten tuleekin seuraava ongelma, nimittäin se, että minun olisi päästävä lepuuttamaan tätä jalkaa mielellään kohoasennossa ja hyvin tuettuna muutamia kertoja päivässä, koska jossain vaiheessa aina särky ja turvotus pahenee järkyttäviin mittoihin. Koulussa se taitaa olla aika mahdotonta toteuttaa.

Muutenkin fyysinen terveyteni on aiheuttanut minulle huolta aika tavalla. Ruokahaluni on aika huonoa tällä hetkellä jatkuvan etovan ja huimaavan olon takia. Yhtenä aamuna aloin kakomaan aamutupakalla ollessani ja olisin jopa oksentanutkin, mutta koska en ollut vielä syönyt mitään, niin mitään ei tullut ulos. Sen päivän jälkeen tämä sama olo on jatkunut. Välillä on helpompia päiviä ja välillä vaikeampia. 

Samalla vielä pelko lihomisesta huutelee takaraivossa. Olen kyllä pystynyt syömään, mutta aika vähäisiä määriä. Vaa'alla en ole käynyt vähään aikaan, koska en ole uskaltanut. Jossain vaiheessa vaaka näytti yli 55 kiloa ja viimeisimmällä punnituksella 52,8kg aamukahvin jälkeen. 

Pelkään jatkuvasti, että olen lihonut. Silloin kun kävin vaa'alla ja se näytti 55,5kg, sain järkyttävän hysteerisen itkupotkuraivarin ja avokki yritti epätoivoisesti saada selitettyä minulle, että suurin osa siitä painonnoususta on nesteitä, mutta enhän mä häntä pystynyt kuuntelemaan. Nyt kun viimeksi kävin vaa'alla ja se näytti tuon hieman vajaa 53kg, pieni hymy levisi huulilleni, mutten siltikään ole vielä tyytyväinen. Haluaisin painon mieluiten alle 52 kilon ja mahdollisesti sen jälkeen 50 kilon puolelle, koska en kestä itseäni.

A weekend full of emotions

Minulla on ollut koko menneen viikon ajan todella outo olo. Tuntuu, että tämä kaikki on vaan unta ja kohta herään normaaliin arkeen. Olen ollut ajoittain äärimmäisen ahdistunut ja välillä taas iloisella tuulella. Välillä olen hävennyt itseäni ja ulkonäköäni niin paljon, etten ole pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin ja välillä taas olen tuntenut itseni edes jollain tavalla kauniiksi. Minulla on todella ristiriitaiset tunteet itsestäni ja elämästäni tällä hetkellä.

Se keskiviikkoinen diagnoosi josta puhuin, on vaikuttanut paljon olooni. En tiedä enää mitä minun pitäisi ajatella asioista. Siis ylipäätään mistään asioista. Olen todella stressaantunut ja ahdistunut ja se on myös osasyy siihen, etten pysty syömään kunnolla.

Kotikaupungissani oli menneenä viikonloppuna festarit ja kaupunkiin oli tullut ympäri Suomea ihmisiä juhlimaan. Heti torstaina, kun pääsin töistä, ahdistuin jumalattomasti siitä kuinka paljon kauniita ja hyväkroppaisia tyttöjä/naisia täällä onkaan pienissä kesävaatteissa. Koko viikonlopun ajan minua ahdisti asia niin paljon, etten halunnut liikkua kotoani juuri mihinkään. Tulin sopivasti kipeäksikin, niin ei ollut velvotteitakaan lähteä ihmisten ilmoille.

Avokki oli ilmoittanut minulle jo edeltävällä viikolla, että aikoo mennä baariin perjantaina. Juuri silloin, kun nämä tyttöset ovat siellä myös ketkuttamassa lanteitaan. Edeltävällä viikolla asia oli minulle vielä ookoo, mutta kun perjantai alkoi lähestyä ja huonot uutiset olivat kantautuneet korviini, toivoin sydämeni pohjasta, että avokki ei todellakaan lähtisi baariin. Itsetuntoni oli muutenkin nollissa, enkä nauttinut yhtään ajatuksesta, että avokkini tanssii baarissa kavereidensa kanssa näiden tyttöjen ympäröimänä.

Avokki ei kuitenkaan luopunut ajatuksesta lähteä juhlimaan ja minähän ns. ''revin perseeni'' asiasta. Sain aivan järkyttävän raivarin hysteerisen itkun ja huutoraivoamisen säestämänä ja miehellä meni totaalisesti hermo. Olin todella huonona koko illan ja kun hänen kotoa poistumisensa koitti, sain paniikkikohtauksen. Avokki koki tilanteen oivalliseksi lähteä ja poistui paikalta vähin äänin.

Kun palasin maanpinnalle ja tajusin tilanteen, oloni oli todella turvaton, hylätty ja yksinäinen. Tiesin miehen olevan minulle todella vihainen ja yritin selittää asiaa sähköpostitse. Pyysin häntä myös kertomaan, että mitä hän ajattelee meistä ja haluaako hän todella olla minun kanssani, koska minusta ei siltä tunnu.

Olin aivan varma, että juttumme oli tässä, koska vastausta ei kuulunut. Avokki kotiutui joskus viiden jälkeen aamuyöstä ja nukkui puoleen päivään. Pyysin häntä sitten laittamaan vaikka sähköpostilla ajatuksiaan, jos ei ääneen pysty niitä sanomaan ja hän alkoi kirjoittaa. Olin sata varma, että hän ei enää tahdo olla kanssani ja tärisin pelosta ja ahdistuksesta koko sen ajan, kunnes sähköpostin sain luettavakseni.

Hän sanoi ymmärtävänsä tämän tilanteen ja sanoi, että tuntee olonsa mitättömäksi, koska ei tiedä mitä voi tehdä silloin, kun minua ahdistaa todella paljon. Hän sanoi myös, että ei halua erota minusta, eikä ole missään vaiheessa halunnut. Hänestä tuntuu, että elämäni olisi helpompaa jos häntä ei olisi ja että on vaikeaa nähdä, kun minulla on huono olla, vaikka hän yrittää parhaansa mukaan olla minulle hyvä mies. Hän sanoi rakastavansa minua edelleen vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, eikä osaisi kuvitella elämäänsä kenenkään muun naisen kanssa.

Nuo sanat olivat lohduttavimmat koskaan. Menin halaamaan häntä itkien ja sanoin rakastavani häntä yli kaiken.

Lauantaina avokkini halusi mennä ulos syömään. Päädyimme lopulta Raxiin, joka oli ruokansakin puolesta aivan järkyttävä. Mikään ruoka ei maistunut miltään ja koin todella turhaksi maksaa siitäkin lystistä melkein 10 euroa. En syönyt juuri mitään, kaikki maistui pahalta.

Kun astuimme Raxiin sisälle ja olimme maksaneet ateriamme, avokki ehdotti paikkaa läheltä noutopöytää ja oviaukkoa. Sanoin, etten todellakaan aio sillä paikalla syödä murustakaan ruokaa ja päädyimme syömään koko paikan kaukaisimpaan nurkkaan, jossa minä istuin paikalla, joka oli sopivasti tolpan takana piilossa. En tahdo, että ihmiset kyyläävät, kun yritän syödä. Tosin paikkavalinta ei osunut ihan nappiin. Olimme nimittäin kadun puoleisen ikkunan kohdalla sielläpä näissä kesähepeneissä keikkuvia naikkosia pyöri kokoajan. Ahdistuin vain kokoajan lisää ja sekin näky vei ruokahaluni tyystin.

Kun poistuimme Raxista, olisin voinut vajota maan alle siitä häpeästä, mitä tunsin omaa vartaloani kohtaan. En pystynyt edes aurinkolasit päässä katsomaan ketään silmiin. Yritin unohtaa kaiken muun, otin miestäni kädestä kiinni ja kävelin hänen johdattamana kaupan kautta kotiin.

Minulla on todella outo olo ja käsitys omasta kropastani. Kun katson peiliin, vartaloni näyttää aivan järkyttävältä. Liian iso, leveä, löllyvä ja kaikin puolin kuvottava ja ruma. Sanalla sanoen lihava, muodoton läskikasa. Sitten kun taas katson vaatteitani, en voi mitenkään tajuta, että miten minä järkyttävä ryhävalas voin mahtua niin pieniin farkkuihin. En enää tiedä mitä ajatella. Olen täysin pyörällä päästäni...

Shokki

Pakko päästä kirjoittamaan nopea, lyhyt postaus.

Olen shokissa. Minulle diagnsoitiin eilen syömishäiriö. Lääkäri puhui ''muu anorexia nervosa'' -diagnoosista, mutta en tiedä tarkoittiko hän epätyypillistä laihuushäiriötä vai ''muu syömishäiriö'' -diagnoosia. En ole itse kuullut tuosta diagnoosista, mistä hän puhui, mutta voihan se olla sekin.

Minun on vain niin vaikea käsittää edes koko asiaa. Olenhan mä todellakin tiennyt, että minulla ei ole kaikki ihan kotona tuon syömisen suhteen, mutten koskaan olisi uskonut minulla olevan diagnosoitavissa olevaa syömishäiriötä.

En ole pystynyt tästä kertomaan oikein kenellekään läheiselle. Avopuolisoni on ainut joka asiasta lähipiirissäni tietää. Olen yrittänyt, mutten ole kyennyt kertomaan. Eilinen työpäiväkin meni ihan sumussa ahdistuksen takia. En tiedä edes miten suhtautua koko asiaan. Ehkä se olisi vaan parempi yrittää unohtaa.

Yön pikkutunneilla

Sain tänäänkin paniikkikohtauksen julkisesti. Alan oikeasti kohta pelkäämään julkisia paikkoja, etenkin suljettuja sellaisia. Tänään jopa valojen vaihtumisen odottaminen autokaistojen välissä sai minut ahdistumaan.

Painoni on tällä hetkellä jotain 52 kilon luokkaa. En ole pystynyt syömään oikein mitään. Olen niin stressaantunut ja ahdistunut, ettei oikein mikään maistu, varsinkaan lämmin ruoka. Jopa lempitonnikalani, jota vedin hullun kiilto silmissä pari vuotta sitten, maistui ihan kamalalta tänään. Ainoat mitä kurkustani alas saan on hedelmät, kasvikset, kahvi ja vesi. Joka päivä tuleekin juotua varmaan yli kolme litraa vettä. Minua inhottaa ruoat, jotka maistuvat liikaa joltain. Mitä vähemmän makua, sen parempi. Jopa sellaiset hedelmät, jotka ovat liian voimakkaan makuisia (esimerkiksi kiivi), on vaikea saada nieltyä.

Minua ahdistaa nykyään joka päivä kokoajan ainakin vähän. Välillä se yltyy ihan ihme syistä aivan järkyttävän voimakkaaksi. Myös päässä heittää joka päivä. Johtunee syömättömyydestäni, mutta minkäs teet jos ei mikään maistu.

Olen kovin stressaantunut edelleen. Vieläkin asioita hoitamatta, mutten saa mitään aikaiseksi. Uni ei meinaa tulla, kun mietin liikaa kaikenlaisia asioita.

Anteeksi sekava tekstini. Taidan mennä pyörimään sänkyyn ja yrittän nukahtaa vielä ennen aamua...

Ihanko pihalla -festarit

Tämä festari on tarkoitettu työpajanuorille ympäri Suomea. Minä ainakin olin ihan pihalla... Jos siis satuit olemaan kyseisillä festareille, niin minä olin juurikin se nuori naikkonen, joka sai jo ihan alkumetreillä paniikkikohtauksen.

Kun pääsimme festarialueelle, ensimmäisenä oli joku alkusysteemi, missä kaikki meni samaan tilaan ja siellä oli jotain esityksiä. Huone oli pimeä, mustat seinät, vähän valoja ja aivan täys porukkaa. Siinä vaiheessa kun näin tilan ja sen ihmismassan, tiesin, ettei tässä tule käymään hyvin. Yritin jäädä siihen oviaukon lähelle, mutta minulle sanottiin, että täytyy mennä perälle asti. Siinä vaiheessa alkoi jo tuskanhiki nousta otsalle. Olinkohan siinä tilassa maksimissaan minuutin ja juoksin ulos itkien.

Jäin siihen eteistilaan ja mietin itkien, että mitä helvettiä mä teen. Sitten näin yhden pajani ohjaajan ja menin sanomaan hänelle ja samantien kaaduin lattialle ja aloin kouristella. Sieltä juoksi sitten paikalle kaiken maailman ohjaajia, järjestyksenvalvojaa, sairaanhoitajaa ja ties mitä. Olin ihmisten saartamana ja kouristelin ja tärisin kaikkien keskellä. He olivat jo soittamassa ambulanssia, kunnes rauhotuin ja otin Levozinin.

Minut vietiin ulos ja istuskelin siellä hetken. Levozin alkoi heittää päässä ja siirryin sisätiloihin lepäämään. Kuitenkin oloni heikkeni Levozinin ansiosta niin paljon, että lähdin yhden ohjaajani kanssa junalla kotiin. Kotiin päästyäni menin nukkumaan ja avokkini herätti minut neljän tunnin päästä. Olin edelleen väsynyt.

Nyt siis toteutui minun pahin painajaiseni; sain julkisella paikalla paniikkikohtauksen. Ei ollut kyllä mitään herkkua, koska mitä enemmän ihmisiä näkemässä, sen pahempaa se on. Vielä pahempaa siitä tekee panikoivat ihmiset ympärillä. Suht kivuttomasti se kuitenkin meni.

Mutta tämän seurauksena minua on alkanut ahdistaa suljetut tilat, joissa on paljon ihmisiä; työpaja, jossa käyn, kaupat, kauppakeskukset, aivan kaikki. En ole tästä sanonut kenellekään mitään, mutta joka kerta kun astun johonkin liikeeseen, alkaa ahdistaa ja päässä heittää aika lahjakkaasti..

Stressiä, liikaa stressiä.

Tämän hetkinen stressin määrä on jotain aivan järkyttävää. Sen takia olen itkenyt monet itkut, menettänyt yöuneni ja tiuskinut avopuolisolle kokoajan.

Stressin syinä lähinnä terveyteen liittyvät asiat. Kun vanhoja terveysasioita ei ole edes saanut vielä hoidettua loppuun niin uutta pukkaa. Eilen sitten soittelin kolmen asian tiimoilta Terveysneuvoon ja varasin pari lääkärin soittoaikaa yms. Eipä se stressiäni paljoa lievittänyt, nimittäin tällä hetkellä minulla on jalkapöytä paskana. En ole jaksanut lähteä päivystykseen, koska olen käynyt siellä tänä keväänä useammin kun varmaan koko elämäni aikana muuten.

Passinikin on vanhentumassa päälle viikon päästä ja sitäkään en ole saanut hoidettua. Lisäksi minun tarvitsisi soittaa tulevaan kouluuni oppisopimusmahdollisuudesta ja yli 20 yrityskerran jälkeen koittaa vielä löytää kesätöitä. Koko kevään olen niitä hakenut, mutta eipä ole mistään herunut. Ei siinä muuten mitään, mutta jos en saa kesätöitä, niin en sillä asumistuella pysty edes maksamaan omaa osaani vuokrasta, eli toisin sanoen avopuoliso joutuisi elättämään mut koko kesän. Voi myös olla, että syksyn tullen joudumme muuttamaan nykyisestä kämpästämme pois, koska ei ole varaa maksaa vuokraa, koska jos menen kouluun (ei oppisopparilla), niin tuloni laskevat päälle 100 euroa ja nyt tämän keväänkin on ollut aika tiukkaa rahojen suhteen.

Olen vain sellainen ihminen, että stressi lamauttaa minut aivan täysin. Silti olen yrittänyt jaksaa ja peitellä asiaa avopuolisolta parhaani mukaan, ettei hänkin ala stressaamaan minun asioitani. Itkuni olen itkenyt vasta hänen nukahdettuaan ja herättämättä häntä olen valvoskellut öitä ja miettinyt, että kuinka mä saan kaikki asiat hoidettua palamatta loppuun.

Olen ollut suhteellisen ahdistunut ja olen alkanut ahdistua jumalattomasti mitä ihmeellisimmistä asioista. Huomasin eilen, kun kävelin kotiin työpajalta, että ahdistuin, kun jalkakäytävältä oli korjattu halkeamia sillä mustalla mönjällä ja se kiilteli siinä tien pinnassa. Yritin olla astumatta niihin, koska ne ahdistivat minua.

Tätä stressiä, ahdistusta ja univajetta ei myöskään auta se, että meidän on melkein pakko tänä viikonloppuna mennä avokin äidin luokse koko viikonlopuksi. Siellä ei ole omaa rauhaa yhtään, huono ilmapatja jolla joutuu nukkumaan ja avokin äiti alkaa kolistella keittiössä aina siinä 8-9 aikaan aamulla ja siinä on mahdotonta enää nukkua, koska ei ole ovea siihen huoneeseen missä nukumme, niin kaikki kuuluu.

Silmät ristissä sitten ensi viikkoa kohti.

''En halua lihoa enää''

En ole syönyt tänään mitään, enkä aijokaan. En halua lihoa enää. 

Juon vettä ja teetä välttääkseni näläntunteen ja pyörrytyksen. Käyn liian usein polttamassa tupakan, jotta en tuntisi nälkää. Käyn vaa'alla vähän väliä ja tunnen itseinhoa jokaisesta lisägrammasta mitä se näyttää. Minua huimaa, mutten aijo sortua. Leivoimme eilen pullia, enkä todellakaan aijo syödä niitä. En aijo syödä mitään.

Olen päättänyt sen, että kesään mennessä painan 50 kiloa tai alle. Tänä vuonna aijon toteuttaa pitkään olleen unelmani ja painaa vuoden loppuun mennessä 48 kiloa. En anna minkään estää sitä. En halua enää kokea sitä oksettavaa tunnetta, kun reiteni edes hipaisevat toisiaan, kun kävelen. En halua, että istuessani reidet painautuvat toisiaan vasten ja hikoilevat. 

Minun koko kehoni kihelmöi. Olen niin itseinhoa täynnä, etten kestä. En tajua miten päästin itseni lihomaan. Vajaa puolitoista vuotta sitten painoin 49 kiloa. Sen jälkeen korkein lukema vaa'assa on ollut n. 55. Miten saatoin tehdä tämän itselleni?

Minä tiedän, että pari postausta sitten puhuin paranemisesta ja siitä kuinka haluan kaikesta tästä eroon, mutta en kestä tätä enää. Koen jokaisen saamani katseen säälinä siitä, kuinka lihava olen. Tuntuu, että kadulla jokainen vastaantulija katsoo minua vain sen takia, että olen jumalattoman lihava. En enää kestä niitä arvostelevia katseita ja haluan kiloistani eroon. 

Läskiahdistus ja motivaatio kuntoon

Siitä on pitkä aika, kun läskiahdistukseni on ollut näin suuri. Ahdistaa, enkä halua katsoa itseäni peilistä kireissä vaatteissa tai kokonaan ilman vaatteita. En kestä, enkä halua.

Kasvoni ovat valkoisen harmaat kipeänä olemisesta ja syömättömyydestä. Kyllä, olen syönyt tänään, mutta verrattuna siihen, mitä olisin syönyt tänään jos olisin työpajalla, niin parannusta on tullut. Olen siis nyt sairaslomalla ja voin laittaa syömättömyyteni helposti kipeyden piikkiin.

Klo 14.30 kurkusta meni alas puoli litraa vettä, ehkä 1,5-2dl meksikonpataa ja lisäksi porkkanaraastetta. Muuta en ole tänään syönyt ja toivottavasti saan pidettyä itseni kurissa, ettei kaloreita tule tälle päivälle paljoa.

Parisuhteessa ja avoliitossa eläminen alkaa käydä kokoajan vaikeammaksi tämän syömisvammailun ja lihomisen pelon takia. Seksin harrastaminen on kamalaa. Joka kerta minulle tulee kuvottava ja oksettava olo sen jälkeen. Tuntuu, että haluan vaan päästä suihkuun ja pestä kaiken pahan pois itsestäni. Mutta jos taas avokki ei haluakaan rakastella kanssani, tulee minulle lihava ja epäviehättävä olo. En tykkää enää myöskään olla alasti kumppanini edessä, mutta sitä on melkein mahdotonta välttää.

Tämä menee hankalaksi...

Ajattelin tähän loppuun vielä laittaa omia vartalokuvia parin vuoden ajalta. Saa lisää potkua tehdä tälle kropalleen jotain!

Tässä ensimmäisessä kuvassa oltiin aika lähtökuopissa vuoden 2012 alkupuolella. Painoa tässä kuvassa minulla muistaakseni 57-60kg.

Nämä seuraavat kolme kuvaa on otettu 2012 syyskuussa. Painoa minulla tuolloin n. 53-54kg.

Nämä seuraavat kuvat onkin otettu sitten tämän vuoden puolella. Painoa minulla taisi tuohon aikaan olla suunnilleen samat kuin nyt, eli 52-53kg.

En vaan pidä käsistäni, en mahastani enkä varsinkaan reisistäni! Ahdistaa.

Laiha ja kaunis, pieni ja siro

Taas pikkuhiljaa inho omaa vartaloa kohtaan on alkanut nostaa päätään. En halua lihoa enää. En uskalla edes joka päivä käydä vaa'alla, koska pelkään lukeman nousseen korkeuksiin. En kestä katsoa peilistä itseäni enää. Haluan, että kesällä olen laiha ja kaunis, pieni ja siro. 

Painoni on viimeaikoina pyörinyt siinä 52 ja 55 välillä. Tänä aamuna onnekseni paino oli 52,8kg. Liian monena aamuna lukema on alkanut 54 ja olen pettynyt itseeni useasti sen takia. Haluan taas sen tunteen takaisin, kun astun vaa'alle ja lukema alkaa korkeintaan viidelläkymmenellä.

Olen tällä hetkellä kipeä ja syömättömyyteni onkin helppo laittaa kipeänä olemisen piikkiin. Luulenpa, että joudun myös huomenna hakemaan saikkua, joten ei tarvitse pelätä, että työpajapäivät sekottaisi tätä syömättömyyskuviota heti. En vaan kestä olla pajalla, jos en syö aamupalaa ja lounasta. Pakko varmaan silti harjoitella siihen.

Vaikeamman tästä laihdutusprojektistani tekee painoni tarkkailu psykan polilla. Käyn siellä 2 viikon välein ja aina keskusteluajan alussa tai lopussa käydään vaa'alla. En halua lihoa sen vaa'an lukemissa, mutten halua myöskään, että laihtumiseni näkyy. Pakko varmaan niinä aamuina syödä kunnon aamupala ja tankata vettä litratolkulla ennen poliaikaa.

Loppuun hieman thispoa:

Normaalia elämää

Päätin muuttaa blogin nimeä ja ulkoasua. Blogin osoitteen pidän kuitenkin toistaiseksi vielä samana. Halusin jotain kaunista ja tulos oli tämä. Toivottavasti pidätte!

Olen alkanut miettiä elämääni ja sitä mihin se minua vie. Haluaisin saada työpajajaksoni suoritettua, päästä kesällä töihin ja syksyllä taas koulun penkille, mutta se tuntuu mahdottomalta. Tuntuu, etten kykene siihen. Enhän minä ole aikaisemminkaan siihen pystynyt. Haluaisin päästää irti menneestä ja suunnata katseeni tulevaan, mutta se on todella vaikeaa. Ja se, että aikaisemmat koulunkäyntiyritykseni ovat menneet mönkään, pelkään, että tulevatkin menevät ja sittenhän ne menevät, koska pelkään sitä. Tämä on loputon oravanpyörä, josta ei pääse pois.

Toivon myös saavani lapsia ennen kuin olen 25-vuotias. Mutta se on lähes mahdotonta! Olen nyt sairastanut kuusi vuotta kaikkea tätä paskaa, joten en usko, että tämä ihan hetkessä ohi menee. En halua tehdä lapsia maailmaan ja kotiin, jossa kaikki on suoraan sanoen päin persettä. En halua lapsilleni sitä tuskaa, mitä minun ahdistukseni ja masennukseni tuottaisi heille. Minä jos joku tiedän, miten varhaislapsuuden aikaiset tapahtumat vaikuttaa koko loppuelämään. Ne ajat, joista ei edes muista mitään.

Haluaisin vain yksinkertaisesti päästä tästä kaikesta eroon, mutta toisaalta taas en. Minua pelottaa se, miltä tuntuu olla normaali. Se, miltä tuntuu, kun ei ahdista vähintään joka viikko, pahimpina kausina joka päivä. Se, kun ei tarvitse pelätä vaa'alle menoa tai tuntea kuvotusta joka kerta kun katsoo itseään peilistä. Ei tarvitse pelätä lihomista enemmän kuin mitään muuta. Se, kun ei saa lapsellisia raivokohtauksia tai viiltele viimeisillä voimillaan kun ei muuhunkaan ahdistukseltaa kykene. Se, miltä tuntuu, kun ei tarvitse turvautua ahdistuessaan lääkkeiden yliannostukseen, että saa sen olon pois ja potea sitten järkyttävän huonoa oloa seuraavana aamuna ja maata koko päivää sängyssä. Niin oudolta kuin kuulostaakin, niin minä pelkään sitä. Tämä kaikkia on sitä ''tuttua ja turvallista'' mihin olen tottunut.

Kuten sanoin, haluan päästää irti menneestä. Haluan elää normaalia elämää ilman näitä kaikkia ongelmia. Toivon, että joskus voisin pikkuhiljaa tottua siihen ajatukseen ja voisin sallia itseni parantua kokonaan. Olenhan minä nyt jo paremma kunnossa kuin esim tuolloin 5-6 vuotta sitten. Olen antanut itseni parantua hitaasti mutta varmasti. Silti se elämä ilman näitä ongelmia pelottaa, mutta toivon, ettei pelota enää viiden vuoden päästä.

Stressiä ja uusia lääkkeitä

Stressi. Yksi järkyttävimmistä asioista maan päällä. En voi edes kuvata tätä stressin määrää, mitä minulla on viime aikoina ollut. Ja kaikkea muuta draamaa siihen päälle vielä...

Raha on edelleenkin yksi suurimmista asioista mitkä tällä hetkellä tuottaa puristavan tunteen rintakehälle. Tuet tuli juuri, mutta jää nähtäväksi kuinka pitkään ne riittävät. Maksettavana olisi mm. yksi 126e sähkölasku, joka on siis kolmelta kuulta. Sossuhan ei sitä meille maksanut. Lisäksi pari lääkärilaskua, lääkkeitä pitäisi ostaa, jne. Rahaa kun ei ole loputtomiin ja velkoja on maksettavana. Onneksi äiti tuli tänään käymään täällä ja kävi meille kaupassa. Osti vähän kaikkea mikä säilyy pitkään.

Stressiä aiheuttaa myös perheessä esiintyneet sairaudet. Taisin aijemmin kertoakin siitä, kuinka isäpuoleni sai sydäninfarktin ja joutui sairaalaan. No, hän on nyt nitroja vedellyt päivittäin ja pientä rytmihäiriökohtausta on kokoajan päällä. Sunnuntaina hänellä oli pahoja rintakipuja ja vaikea hengittää. Usean tutkimuksen jälkeen selvisi, että hänellä on sydänpussissa nestettä ja mahdollisesti alkavaa sydänlihastulehdusta.

Mummupuolellani todettiin syöpä alkuvuodesta. Viime viikolla hänen vointinsa huononi radikaalisti ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Tulehdusarvot 400 ja naama sininen. Sairaalahoidolla pahin tulehdus meni ohi ja nyt hänellä on aloitetty sytostaattihoidot. En voi sanoin kuvata tätä huolen määrää, kun itselle tärkeät ja läheiset ihmiset joutuu tällaista kokemaan. Ja kun en itse voi edes olla paikalla, kun ei ole rahaa lähteä junalla kotipaikkakunnalleni...

Stressin takia myös ahdistuneisuus ja paniikkikohtaukset ovat lisääntyneet. Olen ahdistunut joka päivä ainakin osan päivästä. Päälle pari viikkoa sitten sain kolme järkyttävää paniikkikohtausta peräkkäin. Koko kammottavuus kesti kolme tuntia ja olin aivan puhki sen jälkeen.

Eilen kun sain kuulla tämän uutisen isäpuolestani ollessani työpajalla, romahdin täysin. Olin aivan järkyttävän ahdistunut, paniikkikohtauksen partaalla ja en osannut muuta kuin itkeä. Oli aivan pakko hakea sairaslomaa tänään ja olenkin loppuviikon kotona. Nukkuminen on ollut todella huonoa ja katkonaista. Saan yön aikana nukuttua max. 6h, joka ei riitä minulle alkuunkaan. Olen kokoajan todella väsynyt, aivan lopen uupunut ja pahalla päällä.

Minulle määrättiin myös uusi lääke. Levozin 5mg. Kauhulla odotan mitä oireita tästä tulee, koska minulle todella harvat lääkkeet sopii...

Vihaan tätä maailmaa, vihaan tätä yhteiskuntaa

Tajusin eilen, kuinka paska tämä maailma on. Okei, onhan se varmaan osaksi minunkin syytä, että olen tässä jamassa, mutta helpompi syyttää yhteiskuntaa ja Suomea, tottakai. Minua ärsyttää suunnattomasti tämän hetkinen tilanteeni. Ei koulutusta, ei työkokemusta ja olen jossain hikisellä työkkärin työpajalla vailla tulevaisuuden suunnitelmia tai yhtään mitään. Rahaa ei ole ja sen takia kaikki on vituillaan.

Raha on paskin keksintö heti EU:n jälkeen. Ja se, että jos opiskelet, niin tuet on maailman paskimmat. Ei niillä elä kukaan, jos haluaa asua omillaan. No, sittenpä täytyy ottaa opintolainaa ja elää keski-ikäiseksi veloissa, jotta saa toimeentulotukea. Voi jumalauta. Helpompaa olisi ryhtyä vaikka narkkariksi ja ryssiä luottotietonsa, niin pääset työkyvyttömyyseläkkeelle ja sut sysätään kotiin pois silmistä ja raha-asiat rullaa. Tai vaikeamman kautta muuttaa muuhun maahan, hakea sen maan kansalaisuus ja muuttaa takaisin Suomeen, niin olet Suomessa maahanmuuttaja ja saat sen 2000e kuukaudessa tekemättä mitään.

Tässä paskamaassa et pääse töihin ilman työkokemusta tai varsinkaan ilman koulutusta. No, jos olet ollut niin huonossa jamassa heti 14 kesäsestä lähtien, ettet ole kesätöitä pystynyt tekemään ja siinä parin kympin hujakoilla olisit valmis kokeilemaan työelämää, niin sut nauretaan pellolle sieltä lafkasta alta aikayksikön CV:llä, jossa ainoat työkokemukset on kämäset kuukauden työssäopit ammattistartin aikana, joissa tuskin edes olet käynyt. Ja milläs helvetillä sä mitään työkokemusta saat ilman töitä. Jep, siinäpä se.

Tämä sama paska pätee koulutuksen ihannointiin. Tuntuu, että todella harvat ottavat juuri ammattikoulusta valmistunutta töihin, ellei ole ollut ko. paikassa joskus työssäopissa. Sun pitäis hiki hatussa opiskella ja kun oot ammatin saanut niin töistä ei ole tietoakaan. Ja tässä sama juttu tuon työkokemuksen kanssa. ''Edellytämme alan koulutusta ja viiden vuoden työkokemusta'', voi juma-vitun-lauta. Tai ylipäänsä juuri valmistuneen palkka. Eihän helvetti kukaan maksa esimerkiksi verhoilijalle, joka on juuri valmistunut, yhtä paljoa samasta työstä, kuin maksaisi 20 vuotta alalla olleelle vaikka tämä juuri ammatin saanut tekisikin sen työn paremmin.

Muut mun ikäset painaa niska limassa duunia, valmistuneet mahdollisesti ammattiin tai saaneet ylioppilastodistuksen ja rahaa on. Mutta mitä mä teen. Olen edelleenkin siellä hikisellä työkkärin työpajalla, saan Kelan ja sossun kusisia tukia samalla maksaen Kelalle velkoja (n. 513,44e) ja itken paskaa elämääni kun oon ihan itse ryssinyt kaiken. Ihanaa, oikein helvetin ihanaa.

Aamen.

edit// Ja kyllä, olen hakenut töitä ainakin 7 paikasta ja vastausta ei ole tullut. Jee.

Too fat

Aamupaino 50,9kg ja tunnen itseni rumemmaksi ja lihavemmaksi kuin pitkään aikaan. Joka ikinen kerta kun katson itseäni peilistä, alkaa kuvottaa minun höllyvät reiteni ja jenkkakahvaläskit. Tänään ahdisti, kun olin menossa suihkuun ja vessassamme on koko seinän mittainen peili. En voi siis olla näkemättä itseäni peilistä.

En ole tänään syönyt vielä mitään. Takana 30-45min kevyt lihasharjoittelu: 100 x-hyppyä, erilaisia vatsalihasliikkeitä x160, punnerrukset x40, selkälihasliikkeet x40, kyykkyyn-ylös x50 ja takapuolen lihasjännitystä. Ei tästä varmaan ole mitään hyötyä, mutta oli pakko saada edes hetkeksi läski olo pois.

Luulen tämän johtuvan tasan tarkkaan siitä, ettei avopuolisoni oikeastaan koskaan kehu ulkonäköäni oma-aloitteisesti. Minulla on muutenkin huono itsetunto ja se saa minut tuntemaan, etten ole oikeasti hänen mielestään kaunis tai seksikäs, kun ei hän sitä minulle koskaan sano, oma-aloitteisesti. Jos alan selittää hänelle, että kaipaan kehuja, niin silloin hän kehuu, muttei sen jälkeen kertaakaan, ennen kuin taas mainitsen asiasta. Se ei tunnu minusta aidolta, kun hän kehuu minua vain silloin kun mainitsen asiasta...

Olen taas saanut päähäni alkaa laihduttaa ja se tuntuu olevan ainut vaihtoehto, että saisin itsetuntoni kohoamaan.

''Minusta on tullut hirviö''

Viimeaikoina on tapahtunut paljon. Olen ollut todella hermoheikko ja vetänyt järkyttävät itkupotkuraivarit joka helvetin asiasta. Ahdistunut, hakannut itseni mustelmille, itkenyt silmät päästäni ja saanut paniikkikohtauksia. Seuraavat tänään avopuolisoni kanssa otetut kuvat kuvaavatkin hyvin tällä hetkellä tuntemaani oloa...

Minä siis esiinnyn näissä kuvissa ja mustelmat todella ovat aitoja.

Olen tajunnut sen, että olen maailman kamalin tyttöystävä. En tajua miten ihmeessä avopuolisoni voi enää olla kanssani. En ole enää se sama iloinen ja aurinkoinen tyttö kuin silloin 8 kuukautta sitten kun tapasimme ja aloimme seurustella. Minusta on tullut täysi hirvö. Olen melkein jatkuvasti kiukkuinen. On minulla niitä hyviä päiviä, mutta niitä on liian vähän. Melkein joka päivä minä jossain vaiheessa vittuunnun ja alan aukoa päätäni ihan turhistakin asioista. Joinain päivinä tämä vittuilu menee aivan yli ja siitä syntyy kunnon sota. Kun olemme huutaneet aikamme, alan katua sitä, että riita syntyi minun takiani ja vedän itkupotkuraivarit ja hakkaan itseäni. Usein tämä päättyy paniikkikohtaukseen ja vasta sitten olen rauhoittunut.

Uudenvuoden aattona oli viimeisin sekoamiseni. Olimme baarissa ja aloin taas aukoa päätäni muista naisista. Olen niin helvetin mustasukkainen alhaisen itsetuntoni takia. Lähdin vittuuntuneena kotiin ja avopuolisoni tuli perässä. Suljin itseni vessaan ja hakkasin itseäni minkä kerkesin. Vasta kun avopuolisoni sanoi, että jos en tule vessasta ulos hän soittaa 112, että tulevat hakemaan mut hoitoon, avasin oven. Loppuilta meni jotenkin sekavasti. Muistan sen, että itkin hysteerisesti, hakkasin itseäni nyrkein ja päätäni lattiaan, suutuin uudestaan, olin menossa sohvalle nukkumaan kunnes sain paniikkikohtauksen ja avopuolisoni kantoi minut sänkyyn.

Tästä huolimatta sain avopuolisoltani lahjan eilen. Sain metallisen angry birds mukin, jossa seikkaili se vaaleanpunainen tyttölintu. Lisäksi hän antoi minulle kirjeen. Siinä luki, että olen hänen elämänsä tärkein ihminen ja merkkaan hänelle todella paljon. Hän rakastaa minua äärimmäisen paljon. Se päivä, kun tulin hänen luokseen ensimmäisen kerran oli hänen elämänsä paras päivä ja viime kesä kun olimme yhdessä, oli hänen elämänsä paras kesä, eikä hän ikinä unohda sitä. Hän kertoi myös sen, että haluaa minun kanssani joku päivä naimisiin ja saada lapsia. En voi käsittää sitä, että kaiken tämän paskan jälkeen hän pystyy olemaan edelleen tota mieltä. Tuntui, että olen pilannut hänen elämänsä totaalisesti ja hänen olisi parempi ilman minua.

Olen mieleltäni todella ailahtelevainen. On hetkiä jolloin olen todella iloinen, hetkiä jolloin äärimmäisen ahdistunut ja masentunut, vittuuntunut ja ajoittain minulla on järkyttävän alhainen itsetunto. Se riippuu niin päivästä. On päiviä, jolloin pystyn rehellisesti peilin edessä sanomaan, että olen kaunis, mutta on liian paljon niitäkin päiviä, kun en kestä itseäni ja vartaloani. Välillä en pysty edes antaa poikaystäväni koskea minuun sormenpäälläkään, koska en kestä vartaloani. En pysty silloin edes katsomaan itseäni peilistä. Näitä päiviä on liikaa ja kun 14.1. menen esimmäisen kerran puoleen vuoteen psykologille on minun alettava siellä hoitaa itsetuntoani.

Toivottavasti vuosi 2014 menisi paremmin. Alku ei ainakaan ollut lupaava minun osaltani...