''En halua lihoa enää''

En ole syönyt tänään mitään, enkä aijokaan. En halua lihoa enää. 

Juon vettä ja teetä välttääkseni näläntunteen ja pyörrytyksen. Käyn liian usein polttamassa tupakan, jotta en tuntisi nälkää. Käyn vaa'alla vähän väliä ja tunnen itseinhoa jokaisesta lisägrammasta mitä se näyttää. Minua huimaa, mutten aijo sortua. Leivoimme eilen pullia, enkä todellakaan aijo syödä niitä. En aijo syödä mitään.

Olen päättänyt sen, että kesään mennessä painan 50 kiloa tai alle. Tänä vuonna aijon toteuttaa pitkään olleen unelmani ja painaa vuoden loppuun mennessä 48 kiloa. En anna minkään estää sitä. En halua enää kokea sitä oksettavaa tunnetta, kun reiteni edes hipaisevat toisiaan, kun kävelen. En halua, että istuessani reidet painautuvat toisiaan vasten ja hikoilevat. 

Minun koko kehoni kihelmöi. Olen niin itseinhoa täynnä, etten kestä. En tajua miten päästin itseni lihomaan. Vajaa puolitoista vuotta sitten painoin 49 kiloa. Sen jälkeen korkein lukema vaa'assa on ollut n. 55. Miten saatoin tehdä tämän itselleni?

Minä tiedän, että pari postausta sitten puhuin paranemisesta ja siitä kuinka haluan kaikesta tästä eroon, mutta en kestä tätä enää. Koen jokaisen saamani katseen säälinä siitä, kuinka lihava olen. Tuntuu, että kadulla jokainen vastaantulija katsoo minua vain sen takia, että olen jumalattoman lihava. En enää kestä niitä arvostelevia katseita ja haluan kiloistani eroon. 

Läskiahdistus ja motivaatio kuntoon

Siitä on pitkä aika, kun läskiahdistukseni on ollut näin suuri. Ahdistaa, enkä halua katsoa itseäni peilistä kireissä vaatteissa tai kokonaan ilman vaatteita. En kestä, enkä halua.

Kasvoni ovat valkoisen harmaat kipeänä olemisesta ja syömättömyydestä. Kyllä, olen syönyt tänään, mutta verrattuna siihen, mitä olisin syönyt tänään jos olisin työpajalla, niin parannusta on tullut. Olen siis nyt sairaslomalla ja voin laittaa syömättömyyteni helposti kipeyden piikkiin.

Klo 14.30 kurkusta meni alas puoli litraa vettä, ehkä 1,5-2dl meksikonpataa ja lisäksi porkkanaraastetta. Muuta en ole tänään syönyt ja toivottavasti saan pidettyä itseni kurissa, ettei kaloreita tule tälle päivälle paljoa.

Parisuhteessa ja avoliitossa eläminen alkaa käydä kokoajan vaikeammaksi tämän syömisvammailun ja lihomisen pelon takia. Seksin harrastaminen on kamalaa. Joka kerta minulle tulee kuvottava ja oksettava olo sen jälkeen. Tuntuu, että haluan vaan päästä suihkuun ja pestä kaiken pahan pois itsestäni. Mutta jos taas avokki ei haluakaan rakastella kanssani, tulee minulle lihava ja epäviehättävä olo. En tykkää enää myöskään olla alasti kumppanini edessä, mutta sitä on melkein mahdotonta välttää.

Tämä menee hankalaksi...

Ajattelin tähän loppuun vielä laittaa omia vartalokuvia parin vuoden ajalta. Saa lisää potkua tehdä tälle kropalleen jotain!

Tässä ensimmäisessä kuvassa oltiin aika lähtökuopissa vuoden 2012 alkupuolella. Painoa tässä kuvassa minulla muistaakseni 57-60kg.

Nämä seuraavat kolme kuvaa on otettu 2012 syyskuussa. Painoa minulla tuolloin n. 53-54kg.

Nämä seuraavat kuvat onkin otettu sitten tämän vuoden puolella. Painoa minulla taisi tuohon aikaan olla suunnilleen samat kuin nyt, eli 52-53kg.

En vaan pidä käsistäni, en mahastani enkä varsinkaan reisistäni! Ahdistaa.

Laiha ja kaunis, pieni ja siro

Taas pikkuhiljaa inho omaa vartaloa kohtaan on alkanut nostaa päätään. En halua lihoa enää. En uskalla edes joka päivä käydä vaa'alla, koska pelkään lukeman nousseen korkeuksiin. En kestä katsoa peilistä itseäni enää. Haluan, että kesällä olen laiha ja kaunis, pieni ja siro. 

Painoni on viimeaikoina pyörinyt siinä 52 ja 55 välillä. Tänä aamuna onnekseni paino oli 52,8kg. Liian monena aamuna lukema on alkanut 54 ja olen pettynyt itseeni useasti sen takia. Haluan taas sen tunteen takaisin, kun astun vaa'alle ja lukema alkaa korkeintaan viidelläkymmenellä.

Olen tällä hetkellä kipeä ja syömättömyyteni onkin helppo laittaa kipeänä olemisen piikkiin. Luulenpa, että joudun myös huomenna hakemaan saikkua, joten ei tarvitse pelätä, että työpajapäivät sekottaisi tätä syömättömyyskuviota heti. En vaan kestä olla pajalla, jos en syö aamupalaa ja lounasta. Pakko varmaan silti harjoitella siihen.

Vaikeamman tästä laihdutusprojektistani tekee painoni tarkkailu psykan polilla. Käyn siellä 2 viikon välein ja aina keskusteluajan alussa tai lopussa käydään vaa'alla. En halua lihoa sen vaa'an lukemissa, mutten halua myöskään, että laihtumiseni näkyy. Pakko varmaan niinä aamuina syödä kunnon aamupala ja tankata vettä litratolkulla ennen poliaikaa.

Loppuun hieman thispoa:

Normaalia elämää

Päätin muuttaa blogin nimeä ja ulkoasua. Blogin osoitteen pidän kuitenkin toistaiseksi vielä samana. Halusin jotain kaunista ja tulos oli tämä. Toivottavasti pidätte!

Olen alkanut miettiä elämääni ja sitä mihin se minua vie. Haluaisin saada työpajajaksoni suoritettua, päästä kesällä töihin ja syksyllä taas koulun penkille, mutta se tuntuu mahdottomalta. Tuntuu, etten kykene siihen. Enhän minä ole aikaisemminkaan siihen pystynyt. Haluaisin päästää irti menneestä ja suunnata katseeni tulevaan, mutta se on todella vaikeaa. Ja se, että aikaisemmat koulunkäyntiyritykseni ovat menneet mönkään, pelkään, että tulevatkin menevät ja sittenhän ne menevät, koska pelkään sitä. Tämä on loputon oravanpyörä, josta ei pääse pois.

Toivon myös saavani lapsia ennen kuin olen 25-vuotias. Mutta se on lähes mahdotonta! Olen nyt sairastanut kuusi vuotta kaikkea tätä paskaa, joten en usko, että tämä ihan hetkessä ohi menee. En halua tehdä lapsia maailmaan ja kotiin, jossa kaikki on suoraan sanoen päin persettä. En halua lapsilleni sitä tuskaa, mitä minun ahdistukseni ja masennukseni tuottaisi heille. Minä jos joku tiedän, miten varhaislapsuuden aikaiset tapahtumat vaikuttaa koko loppuelämään. Ne ajat, joista ei edes muista mitään.

Haluaisin vain yksinkertaisesti päästä tästä kaikesta eroon, mutta toisaalta taas en. Minua pelottaa se, miltä tuntuu olla normaali. Se, miltä tuntuu, kun ei ahdista vähintään joka viikko, pahimpina kausina joka päivä. Se, kun ei tarvitse pelätä vaa'alle menoa tai tuntea kuvotusta joka kerta kun katsoo itseään peilistä. Ei tarvitse pelätä lihomista enemmän kuin mitään muuta. Se, kun ei saa lapsellisia raivokohtauksia tai viiltele viimeisillä voimillaan kun ei muuhunkaan ahdistukseltaa kykene. Se, miltä tuntuu, kun ei tarvitse turvautua ahdistuessaan lääkkeiden yliannostukseen, että saa sen olon pois ja potea sitten järkyttävän huonoa oloa seuraavana aamuna ja maata koko päivää sängyssä. Niin oudolta kuin kuulostaakin, niin minä pelkään sitä. Tämä kaikkia on sitä ''tuttua ja turvallista'' mihin olen tottunut.

Kuten sanoin, haluan päästää irti menneestä. Haluan elää normaalia elämää ilman näitä kaikkia ongelmia. Toivon, että joskus voisin pikkuhiljaa tottua siihen ajatukseen ja voisin sallia itseni parantua kokonaan. Olenhan minä nyt jo paremma kunnossa kuin esim tuolloin 5-6 vuotta sitten. Olen antanut itseni parantua hitaasti mutta varmasti. Silti se elämä ilman näitä ongelmia pelottaa, mutta toivon, ettei pelota enää viiden vuoden päästä.

Stressiä ja uusia lääkkeitä

Stressi. Yksi järkyttävimmistä asioista maan päällä. En voi edes kuvata tätä stressin määrää, mitä minulla on viime aikoina ollut. Ja kaikkea muuta draamaa siihen päälle vielä...

Raha on edelleenkin yksi suurimmista asioista mitkä tällä hetkellä tuottaa puristavan tunteen rintakehälle. Tuet tuli juuri, mutta jää nähtäväksi kuinka pitkään ne riittävät. Maksettavana olisi mm. yksi 126e sähkölasku, joka on siis kolmelta kuulta. Sossuhan ei sitä meille maksanut. Lisäksi pari lääkärilaskua, lääkkeitä pitäisi ostaa, jne. Rahaa kun ei ole loputtomiin ja velkoja on maksettavana. Onneksi äiti tuli tänään käymään täällä ja kävi meille kaupassa. Osti vähän kaikkea mikä säilyy pitkään.

Stressiä aiheuttaa myös perheessä esiintyneet sairaudet. Taisin aijemmin kertoakin siitä, kuinka isäpuoleni sai sydäninfarktin ja joutui sairaalaan. No, hän on nyt nitroja vedellyt päivittäin ja pientä rytmihäiriökohtausta on kokoajan päällä. Sunnuntaina hänellä oli pahoja rintakipuja ja vaikea hengittää. Usean tutkimuksen jälkeen selvisi, että hänellä on sydänpussissa nestettä ja mahdollisesti alkavaa sydänlihastulehdusta.

Mummupuolellani todettiin syöpä alkuvuodesta. Viime viikolla hänen vointinsa huononi radikaalisti ja hänet kiidätettiin sairaalaan. Tulehdusarvot 400 ja naama sininen. Sairaalahoidolla pahin tulehdus meni ohi ja nyt hänellä on aloitetty sytostaattihoidot. En voi sanoin kuvata tätä huolen määrää, kun itselle tärkeät ja läheiset ihmiset joutuu tällaista kokemaan. Ja kun en itse voi edes olla paikalla, kun ei ole rahaa lähteä junalla kotipaikkakunnalleni...

Stressin takia myös ahdistuneisuus ja paniikkikohtaukset ovat lisääntyneet. Olen ahdistunut joka päivä ainakin osan päivästä. Päälle pari viikkoa sitten sain kolme järkyttävää paniikkikohtausta peräkkäin. Koko kammottavuus kesti kolme tuntia ja olin aivan puhki sen jälkeen.

Eilen kun sain kuulla tämän uutisen isäpuolestani ollessani työpajalla, romahdin täysin. Olin aivan järkyttävän ahdistunut, paniikkikohtauksen partaalla ja en osannut muuta kuin itkeä. Oli aivan pakko hakea sairaslomaa tänään ja olenkin loppuviikon kotona. Nukkuminen on ollut todella huonoa ja katkonaista. Saan yön aikana nukuttua max. 6h, joka ei riitä minulle alkuunkaan. Olen kokoajan todella väsynyt, aivan lopen uupunut ja pahalla päällä.

Minulle määrättiin myös uusi lääke. Levozin 5mg. Kauhulla odotan mitä oireita tästä tulee, koska minulle todella harvat lääkkeet sopii...