Sain tänäänkin paniikkikohtauksen julkisesti. Alan oikeasti kohta pelkäämään julkisia paikkoja, etenkin suljettuja sellaisia. Tänään jopa valojen vaihtumisen odottaminen autokaistojen välissä sai minut ahdistumaan.
Painoni on tällä hetkellä jotain 52 kilon luokkaa. En ole pystynyt syömään oikein mitään. Olen niin stressaantunut ja ahdistunut, ettei oikein mikään maistu, varsinkaan lämmin ruoka. Jopa lempitonnikalani, jota vedin hullun kiilto silmissä pari vuotta sitten, maistui ihan kamalalta tänään. Ainoat mitä kurkustani alas saan on hedelmät, kasvikset, kahvi ja vesi. Joka päivä tuleekin juotua varmaan yli kolme litraa vettä. Minua inhottaa ruoat, jotka maistuvat liikaa joltain. Mitä vähemmän makua, sen parempi. Jopa sellaiset hedelmät, jotka ovat liian voimakkaan makuisia (esimerkiksi kiivi), on vaikea saada nieltyä.
Minua ahdistaa nykyään joka päivä kokoajan ainakin vähän. Välillä se yltyy ihan ihme syistä aivan järkyttävän voimakkaaksi. Myös päässä heittää joka päivä. Johtunee syömättömyydestäni, mutta minkäs teet jos ei mikään maistu.
Olen kovin stressaantunut edelleen. Vieläkin asioita hoitamatta, mutten saa mitään aikaiseksi. Uni ei meinaa tulla, kun mietin liikaa kaikenlaisia asioita.
Anteeksi sekava tekstini. Taidan mennä pyörimään sänkyyn ja yrittän nukahtaa vielä ennen aamua...
tiistai 27. toukokuuta 2014
perjantai 23. toukokuuta 2014
Ihanko pihalla -festarit
Tämä festari on tarkoitettu työpajanuorille ympäri Suomea. Minä ainakin olin ihan pihalla... Jos siis satuit olemaan kyseisillä festareille, niin minä olin juurikin se nuori naikkonen, joka sai jo ihan alkumetreillä paniikkikohtauksen.
Kun pääsimme festarialueelle, ensimmäisenä oli joku alkusysteemi, missä kaikki meni samaan tilaan ja siellä oli jotain esityksiä. Huone oli pimeä, mustat seinät, vähän valoja ja aivan täys porukkaa. Siinä vaiheessa kun näin tilan ja sen ihmismassan, tiesin, ettei tässä tule käymään hyvin. Yritin jäädä siihen oviaukon lähelle, mutta minulle sanottiin, että täytyy mennä perälle asti. Siinä vaiheessa alkoi jo tuskanhiki nousta otsalle. Olinkohan siinä tilassa maksimissaan minuutin ja juoksin ulos itkien.
Jäin siihen eteistilaan ja mietin itkien, että mitä helvettiä mä teen. Sitten näin yhden pajani ohjaajan ja menin sanomaan hänelle ja samantien kaaduin lattialle ja aloin kouristella. Sieltä juoksi sitten paikalle kaiken maailman ohjaajia, järjestyksenvalvojaa, sairaanhoitajaa ja ties mitä. Olin ihmisten saartamana ja kouristelin ja tärisin kaikkien keskellä. He olivat jo soittamassa ambulanssia, kunnes rauhotuin ja otin Levozinin.
Minut vietiin ulos ja istuskelin siellä hetken. Levozin alkoi heittää päässä ja siirryin sisätiloihin lepäämään. Kuitenkin oloni heikkeni Levozinin ansiosta niin paljon, että lähdin yhden ohjaajani kanssa junalla kotiin. Kotiin päästyäni menin nukkumaan ja avokkini herätti minut neljän tunnin päästä. Olin edelleen väsynyt.
Nyt siis toteutui minun pahin painajaiseni; sain julkisella paikalla paniikkikohtauksen. Ei ollut kyllä mitään herkkua, koska mitä enemmän ihmisiä näkemässä, sen pahempaa se on. Vielä pahempaa siitä tekee panikoivat ihmiset ympärillä. Suht kivuttomasti se kuitenkin meni.
Mutta tämän seurauksena minua on alkanut ahdistaa suljetut tilat, joissa on paljon ihmisiä; työpaja, jossa käyn, kaupat, kauppakeskukset, aivan kaikki. En ole tästä sanonut kenellekään mitään, mutta joka kerta kun astun johonkin liikeeseen, alkaa ahdistaa ja päässä heittää aika lahjakkaasti..
Kun pääsimme festarialueelle, ensimmäisenä oli joku alkusysteemi, missä kaikki meni samaan tilaan ja siellä oli jotain esityksiä. Huone oli pimeä, mustat seinät, vähän valoja ja aivan täys porukkaa. Siinä vaiheessa kun näin tilan ja sen ihmismassan, tiesin, ettei tässä tule käymään hyvin. Yritin jäädä siihen oviaukon lähelle, mutta minulle sanottiin, että täytyy mennä perälle asti. Siinä vaiheessa alkoi jo tuskanhiki nousta otsalle. Olinkohan siinä tilassa maksimissaan minuutin ja juoksin ulos itkien.
Jäin siihen eteistilaan ja mietin itkien, että mitä helvettiä mä teen. Sitten näin yhden pajani ohjaajan ja menin sanomaan hänelle ja samantien kaaduin lattialle ja aloin kouristella. Sieltä juoksi sitten paikalle kaiken maailman ohjaajia, järjestyksenvalvojaa, sairaanhoitajaa ja ties mitä. Olin ihmisten saartamana ja kouristelin ja tärisin kaikkien keskellä. He olivat jo soittamassa ambulanssia, kunnes rauhotuin ja otin Levozinin.
Minut vietiin ulos ja istuskelin siellä hetken. Levozin alkoi heittää päässä ja siirryin sisätiloihin lepäämään. Kuitenkin oloni heikkeni Levozinin ansiosta niin paljon, että lähdin yhden ohjaajani kanssa junalla kotiin. Kotiin päästyäni menin nukkumaan ja avokkini herätti minut neljän tunnin päästä. Olin edelleen väsynyt.
Nyt siis toteutui minun pahin painajaiseni; sain julkisella paikalla paniikkikohtauksen. Ei ollut kyllä mitään herkkua, koska mitä enemmän ihmisiä näkemässä, sen pahempaa se on. Vielä pahempaa siitä tekee panikoivat ihmiset ympärillä. Suht kivuttomasti se kuitenkin meni.
Mutta tämän seurauksena minua on alkanut ahdistaa suljetut tilat, joissa on paljon ihmisiä; työpaja, jossa käyn, kaupat, kauppakeskukset, aivan kaikki. En ole tästä sanonut kenellekään mitään, mutta joka kerta kun astun johonkin liikeeseen, alkaa ahdistaa ja päässä heittää aika lahjakkaasti..
perjantai 16. toukokuuta 2014
Stressiä, liikaa stressiä.
Tämän hetkinen stressin määrä on jotain aivan järkyttävää. Sen takia olen itkenyt monet itkut, menettänyt yöuneni ja tiuskinut avopuolisolle kokoajan.
Stressin syinä lähinnä terveyteen liittyvät asiat. Kun vanhoja terveysasioita ei ole edes saanut vielä hoidettua loppuun niin uutta pukkaa. Eilen sitten soittelin kolmen asian tiimoilta Terveysneuvoon ja varasin pari lääkärin soittoaikaa yms. Eipä se stressiäni paljoa lievittänyt, nimittäin tällä hetkellä minulla on jalkapöytä paskana. En ole jaksanut lähteä päivystykseen, koska olen käynyt siellä tänä keväänä useammin kun varmaan koko elämäni aikana muuten.
Passinikin on vanhentumassa päälle viikon päästä ja sitäkään en ole saanut hoidettua. Lisäksi minun tarvitsisi soittaa tulevaan kouluuni oppisopimusmahdollisuudesta ja yli 20 yrityskerran jälkeen koittaa vielä löytää kesätöitä. Koko kevään olen niitä hakenut, mutta eipä ole mistään herunut. Ei siinä muuten mitään, mutta jos en saa kesätöitä, niin en sillä asumistuella pysty edes maksamaan omaa osaani vuokrasta, eli toisin sanoen avopuoliso joutuisi elättämään mut koko kesän. Voi myös olla, että syksyn tullen joudumme muuttamaan nykyisestä kämpästämme pois, koska ei ole varaa maksaa vuokraa, koska jos menen kouluun (ei oppisopparilla), niin tuloni laskevat päälle 100 euroa ja nyt tämän keväänkin on ollut aika tiukkaa rahojen suhteen.
Olen vain sellainen ihminen, että stressi lamauttaa minut aivan täysin. Silti olen yrittänyt jaksaa ja peitellä asiaa avopuolisolta parhaani mukaan, ettei hänkin ala stressaamaan minun asioitani. Itkuni olen itkenyt vasta hänen nukahdettuaan ja herättämättä häntä olen valvoskellut öitä ja miettinyt, että kuinka mä saan kaikki asiat hoidettua palamatta loppuun.
Olen ollut suhteellisen ahdistunut ja olen alkanut ahdistua jumalattomasti mitä ihmeellisimmistä asioista. Huomasin eilen, kun kävelin kotiin työpajalta, että ahdistuin, kun jalkakäytävältä oli korjattu halkeamia sillä mustalla mönjällä ja se kiilteli siinä tien pinnassa. Yritin olla astumatta niihin, koska ne ahdistivat minua.
Tätä stressiä, ahdistusta ja univajetta ei myöskään auta se, että meidän on melkein pakko tänä viikonloppuna mennä avokin äidin luokse koko viikonlopuksi. Siellä ei ole omaa rauhaa yhtään, huono ilmapatja jolla joutuu nukkumaan ja avokin äiti alkaa kolistella keittiössä aina siinä 8-9 aikaan aamulla ja siinä on mahdotonta enää nukkua, koska ei ole ovea siihen huoneeseen missä nukumme, niin kaikki kuuluu.
Silmät ristissä sitten ensi viikkoa kohti.
Stressin syinä lähinnä terveyteen liittyvät asiat. Kun vanhoja terveysasioita ei ole edes saanut vielä hoidettua loppuun niin uutta pukkaa. Eilen sitten soittelin kolmen asian tiimoilta Terveysneuvoon ja varasin pari lääkärin soittoaikaa yms. Eipä se stressiäni paljoa lievittänyt, nimittäin tällä hetkellä minulla on jalkapöytä paskana. En ole jaksanut lähteä päivystykseen, koska olen käynyt siellä tänä keväänä useammin kun varmaan koko elämäni aikana muuten.
Passinikin on vanhentumassa päälle viikon päästä ja sitäkään en ole saanut hoidettua. Lisäksi minun tarvitsisi soittaa tulevaan kouluuni oppisopimusmahdollisuudesta ja yli 20 yrityskerran jälkeen koittaa vielä löytää kesätöitä. Koko kevään olen niitä hakenut, mutta eipä ole mistään herunut. Ei siinä muuten mitään, mutta jos en saa kesätöitä, niin en sillä asumistuella pysty edes maksamaan omaa osaani vuokrasta, eli toisin sanoen avopuoliso joutuisi elättämään mut koko kesän. Voi myös olla, että syksyn tullen joudumme muuttamaan nykyisestä kämpästämme pois, koska ei ole varaa maksaa vuokraa, koska jos menen kouluun (ei oppisopparilla), niin tuloni laskevat päälle 100 euroa ja nyt tämän keväänkin on ollut aika tiukkaa rahojen suhteen.
Olen vain sellainen ihminen, että stressi lamauttaa minut aivan täysin. Silti olen yrittänyt jaksaa ja peitellä asiaa avopuolisolta parhaani mukaan, ettei hänkin ala stressaamaan minun asioitani. Itkuni olen itkenyt vasta hänen nukahdettuaan ja herättämättä häntä olen valvoskellut öitä ja miettinyt, että kuinka mä saan kaikki asiat hoidettua palamatta loppuun.
Olen ollut suhteellisen ahdistunut ja olen alkanut ahdistua jumalattomasti mitä ihmeellisimmistä asioista. Huomasin eilen, kun kävelin kotiin työpajalta, että ahdistuin, kun jalkakäytävältä oli korjattu halkeamia sillä mustalla mönjällä ja se kiilteli siinä tien pinnassa. Yritin olla astumatta niihin, koska ne ahdistivat minua.
Tätä stressiä, ahdistusta ja univajetta ei myöskään auta se, että meidän on melkein pakko tänä viikonloppuna mennä avokin äidin luokse koko viikonlopuksi. Siellä ei ole omaa rauhaa yhtään, huono ilmapatja jolla joutuu nukkumaan ja avokin äiti alkaa kolistella keittiössä aina siinä 8-9 aikaan aamulla ja siinä on mahdotonta enää nukkua, koska ei ole ovea siihen huoneeseen missä nukumme, niin kaikki kuuluu.
Silmät ristissä sitten ensi viikkoa kohti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)