Pää auki ja jatkuvaa riitelyä

Perjantaina kävi pikku haaveri. Löin pääni patteriin, veri valui solkenaan kaulaani pitkin ja olin ihan paniikissa.  Poikaystävä soitti 112 ja ambulanssisedät tuli tarkistamaan tilanteen. Tikkejä ei tarvinnut, pelkkä desinfiointiaineella kastettu sideharso ja verkkomyssy päähän. Aivotärähdyshän siitä tuli ja on ollut krapulainen olo sen takia viimeiset kaksi päivää.  Alkoholilla tai muilla päihteillä ei ollut osuutta asiaan. Takaraivoa särkee ja siihen sattuu joka kerta, jos se vähänkin osuu johonkin tai edes kumarrun niin paine päässä saa kivun alkamaan.

Elämä poikaystävän kanssa on ollut todella riitaisaa viime aikoina. Nytkin hän on vihainen minulle,  kun heitin jotain läppää erään hänen naispuolisen kaverin vähäpukeisesta kuvasta, josta poikaystäväni oli instagramissa tykännyt. Enpä taida uskaltaa enää puhua mitään tai varsinkaan heittää mitään läppää, koska poikaystäväni mukaan en muuta tee kun vittuile hänelle _joka_ asiasta, vaikken esim. tälläkään kertaa muuta tehnyt kun heittänyt läppää. Mielestäni tilanteessa ei ollut kyse mistään vittuilusta, mutta niin hän sen sitten otti...

Heikko ja todella väsynyt olo tällä hetkellä. Halusin vaan taas päästä purkamaan. Jos sitä nukkuisi vaikka päikkärit.

Pakko päästä purkamaan ajatuksia

Olen tässä ajan saatossa huomannut, että selviän monelta riidalta ja muille ihmisille aiheutuneesta mielipahasta sillä, etten enää kerro kenellekään, mielipiteitäni tai varsinkaan sitä, mitä ajattelen tai miltä minusta tuntuu - ainakaan viestillä, soitolla tai kasvotusten.

Olen näistä asioista riidellyt pari kertaa ystävieni kanssa ja useaan otteeseen poikaystäväni kanssa, enkä jaksa riidellä enää. Mieluummin pidän kaiken itselläni. En halua enää ikinä pahoittaa kenenkään mieltä sanoillani. En kestä sitä tunnetta, että jollain ihmisellä on minun takiani paha olla. Tiedän kyllä, että olen syyllinen jokaikiseen riitaan, mitä tässä viime aikoina on ollut ja että se johtuu siitä mitä olen sanonut tai tehnyt. Kukaan ei silti voi estää minua kertomasta tunteitani täällä, vaikka osa ystävistäni tätä lukeekin.

Olen ollut helvetin ahdistunut ja stressaantunut viimeaikoina. Saanut useita järkyttäviä paniikkikohtauksia, viillellyt, hakannut ja purrut itseni mustelmille ja ottanut yliannostuksia lääkkeitä. Kaikista näistä ei edes poikaystäväni tiedä, vaikka asummekin saman katon alla. Olen hautonut itsemurhaakin jo jokusen viikon. Sitä, miten sen tekisin, en ole päättänyt, mutta jos tämä tilanne ei ala muuttua, niin se on enää ainut vaihtoehto.

En ole missään hoidossa. En ole kohta ollut puoleen vuoteen ja alan olla jo niin lopussa, ettei minua varmaan kukaan voi enää edes auttaa. En enää tykkää poistua kotoa, ainakaan yksin. En jaksa tutustua uusiin ihmisiin.

Alan olla aivan varma jo siitäkin, että jokaikinen ihminen elämässäni haluaa minulle jotakin pahaa. Tuntuu, etten voi täysin luottaa kehenkään. Joudun kokoajan olemaan varpaillani ja varuillani joka tilanteessa. En usko sanaakaan, jos poikaystäväni kertoo rakastavansa minua tai sanoo, että olen hänelle tärkeä. En usko, jos hän kehuu minua kauniiksi. En edes voi uskoa, että hän tosissaan haluaa olla kanssani. Pelkään, että olen vain varalla ja heti kun hän löytää paremman naisen, niin hän jättää minut kuin nallin kalliolle. Pelkään, että minulle tärkeät ihmiset katoaa elämästäni ja joudun olemaan kokoajan varuillani, jos näin sattuukin käymään.

Ja ystäväni, jos luet tämän, niin en todellakaan halua, että otat asian puheeksi kanssani. Tarkoitukseni oli vain päästä purkamaan tunteitani edes johonkin, enkä halua näistä asioista muuten puhua kenenkään kanssa. Kiitos.

I'm alone

Asun nyt Lahdessa kolmatta viikkoa. Oloni on ollut aika yksinäinen. Poikaystäväni on paljon kavereidensa kanssa pyytämättä minua koskaan mukaan. Hän käy myös kavereidensa kanssa salilla ja minä olen yksin kotona. Hänellä on tietysti myös koulunkäynti menossa.

Olen minä joitain nettikavereita nähnyt pari kertaa, mutta jatkosta ei ole tietoa. Minulla on ikävä ystäviäni entisessä kaupungissani. Haluan asua täällä Lahdessa, mutten ole tottunut siihen, että minulla ei ole kavereita. En voi edes tällä rahatilanteella aloittaa mitään uutta harrastustakaan, ainakaan vielä.

Minulla alkaa työpaja tammikuussa. Siihen asti pitäisi jaksaa yksinoloa. Tänäänkin poikaystäväni lähti kouluun ja minä menin takaisin nukkumaan. Kuitenkin hän tuli puolentunnin päästä takaisin kotiin, koska tunnit oli peruttu. Jatkoin uniani, koska olin yliväsynyt. Heräsin siihen, että ovi kolahti. Luulin, että hän meni vain salille ja tulee tunnin päästä kotiin. No, vähänaika sitten tuli viesti, että hän on kaverillaan ja menee vielä salille sen jälkeen, kun on sieltä lähtenyt. Sitten kun hän tulee sieltä kotiin, hän luultavasti käy suihkussa, syö ja lähtee sitten baariin kavereiden kanssa ja minä jään yksin kotiin. Minulla kun ei ole rahaa baareiluun ja huomenna pitäisi olla yhdeksältä virkeänä työkkärissä.

On todella vaikeaa olla uudessa kaupungissa kokoajan yksin ja maata kotona kaikki päivät. Ennen kun lähetin vain yhden viestin, niin heti oli kavereita oven takana. Nyt ei sellaisesta ole tietoakaan. Tämä tilanne on stressannut minua todella paljon. Olen kokoajan pahalla päällä ja tiuskin poikaystävälleni jatkuvasti. Olen saanut taas pitkästä aikaa paniikkikohtauksia, todella pahoja sellaisia. Nytkin ahdistaa.

Luulin, että uusi kaupunki ja uudet kujeet saisi elämäni taas raiteilleen. Toisin kävi, ainakin nyt. Ehkä tämä tästä sitten, kun olen aloittanut työpajalla ja saanut enemmän kavereita.

Home sweet home

Nyt on muutto tehty. Tavaroita on kyllä vielä purkamatta ja kämppä on aika keskeneräisen näköinen, mutta kyllä tämä silti kodilta tuntuu :)

On kyllä ollut todella stressaavat viimeiset neljä päivää ja tuntuu, ettei vieläkään stressi ole kokonaan helpottanut. Tänään on kuitenkin ensimmäinen päivä, kun ei ole mitään varsinaista pakollista tekemistä. Tottakai minä puran tavaroita ja muuta, mutta ei ole mitään tapaamisia tms. Josko tämä stressi tästä pikkuhiljaa helpottaisi. Olen vaan ollut niin pahalla päällä viimepäivinä, että harmittaa poikaystävänkin puolesta.

Isäpuoli pääsi teho-osastolta normaalille osastolle ja alkoi jo kysellä kotiin pääsystä. Hän siis alkaa olla kunnossa. Sydänlihaspussintulehdus hänellä vielä on ja on varmaan vielä ensi viikon alkuun asti sairaalassa, mutta josko hän sitten kotiin pääsisi. Toivottavasti hän ei ala mitään rehkimään. Hän haluaisi kyllä päästä pellolle harjoittelemaan koirien kanssa, mutta se nyt ei ole mahdollista vielä pitkään aikaan. Tällä hetkellä hän saa kävellä putkeen vain 50 metriä.

Aloitan tammikuussa työpajan täällä Lahdessa. Tämän loppuvuoden vaan rauhotun ja totuttelen elämään uudessa kaupungissa. Ihan hyvä kyllä, ettei tule samaan syssyyn liikaa asioita ja etten taas romahda pahanpäiväisesti.

Miksei nämä huonot uutiset voisi jo loppua?

Isäpuoleni makaa teholla sairaalassa. Hän oli saanut sydäninfarktin ja veritulpan. Hänelle tehtiin pallolaajennus ja tilanne on vakaa. Hänellä on kuitenkin korkea kuume ja täytyy toivoa, että antibiootit alkaa purra. Oudointa tässä on se, että isäpuoleni on vasta päälle 40 ja tuollaista tapahtuu. Kolesteroliarvotkin normaalit.

Minulla on niin paha mieli äitinikin puolesta. Hän joutuu miettimään tätä kaikkea yksin kotona. Enkä minä edes pääse hänen luokseen, koska tässä on muuttohässäkkää yms. Haluaisin olla hänen tukenaan nyt.

Isäpuoleni on ollut elämässäni ihan pienestä pitäen. Siksi tämä kaikki tuntuu niin kamalalta. Hänellä on ollut selkänsäkin kanssa niin paljon ongelmia ja ollut niidenkin takia sairaalassa. Nyt vielä tämä.

Miksi juuri nyt kun olen muuttamassa?

Miksi asiat ei voi mennä niinkun toivon?

Tämä päivä on ollut turhin kaikista. Olen ollut todella lamaantunut ja minua masentaa helvetisti. Osaksi ehkä eilisenkin syytä.

Eilen illalla alkoi ahdistaa tosi paljon. Kaikki on niin auki vielä. Muuttopäivästä ei tietoakaan, joten en voi tehdä mitään asian eteen. Koulupaikka ja se mitä ylipäänsä teen Lahdessa on auki edelleen. Raha-asiat päin persettä. Suurin asia kuitenkin se, että joudun jättämään kaiken taakseni nyt. Joka helvetin päivä joudun valmistautumaan siihen, etten tule näkemään kavereitani vähään aikaan. Joka helvetin kerta, kun olen ystävieni kanssa, alan miettiä, että tämä voi oikeasti olla viimeinen kerta kun näen heitä ennen muuttoa ja se raastaa helvetisti.

Jouduin tähän ahdistukseen ottamaan rauhoittavia ja sen takia olen varmaan ollut niin helvetin väsynyt tänään koko päivän. Vaikka olenkin innoissani muutosta, niin kyllä se pakostikin alkaa vähän pelottaa, kun muutto alkaa oikeasti olla käsillä. Olen kuitenkin asunut tässä kaupungissa koko ikäni.

Ja paino jatkaa laskuaan. Tänään aamupaino 51,7kg aamukahvin jälkeen. Paino vaan laskee, vaikka söisin mitä. Joidenkin mielestä ehkä hyvä asia, mutta mulla alkaa mennä hermot tähän kaikkeen paskaan. Toivon niin paljon, että kaikki alkaisi olla hyvin, mutta ei...

Maksimaalivitutuksen multihuipentuma

Pöytä täynnä laskuja, vitonen taskussa

Pakko heittää propsit tähän väliin pankkiryöstäjille
kaikille elämässä roikkuville:
Älä päästä irti, kaikki hyvät on köyhiä, sille sille!

Paitsi, että mulla on tilillä huimat 20,50 euroa ja pöydällä odottaa yli 30e lasku. Lisäksi jollainhan mun pitää elääkin.

Rahat ei vaan yksinkertasesti riitä kaikkeen. Laskun eräpäivä huomenna, enkä mä saa sitä maksettua edes ennen ensimmäistä karhua. Pitäis saada ruokaa ja tupakkaakin. Joo, sossuunhan sitä voi mennä, mutta siellä kun käyt niin rahat tilillä aikasintaan 2 viikon päästä. Sama jos töihin menee, niin en mä sitä rahaa heti käteen saa. Mitään myytävää mulla ei oo, ellen sitten myy saatana vaikka televisiotani.

Kyllähän mä vuosi sitten pärjäsin hienosti. Iskältä kun tuli se satanen kuussa ylimäärästä ihan hänen omasta päätöksestään. Yhtäkkiä se sen lopetti ja samat paskat tuet mulla edelleen on. Tämän takia oonkin sitten velkaa kavereilleni yhteensä varmaan lähemmäs 300 euroa ja lisää en halua olla velkaa, koska ne tottakai pyytelee niitä kokoajan takaisin. Ja kyllä, isältäni juuri rahaa pyysin ja se 20 euroa häneltä herui, enempää ei tipu. Äidiltä en edes pyydä. Siltä en kuitenkaan mitään saa.

Ja mulla niin räjähtää pää, jos mun äitipuoli rupee kyseleen multa, että ''Ootkos saanut nyt syötyä?'' No mitä helvettiä mä syön kun rahaa ei ole. Eka jauhot pussista ja sitten hiekat maasta ja lehdet puusta vai? Ja joo, tulkaa vaan kaikki tänne kahville. Maitoo ette kahviinne saa, ettekä muuten kahviakaan, koska kumpaakaan ei ole.

Kiitos hei.

Taas sitä mennään

En enää tiedä mitä ajatella. Ongelmani eivät vaan ratkea, vaikka kuinka luulin niiden olevan jo pikkuhiljaa ohi. Okei, ei minua enää juurikaan ahdista eikä masenna, mutta kaikki henkinen paha olo iski sitten oksetuksena syödessä. Tällä hetkellä painoni on juuri ja juuri normaalipainon puolella, koska en ole pystynyt syömään. Eilenkin meni alas vain jogurtti ja kaksi pientä keksiä.

Pahinta on se, etten ole saanut poikaystävääni yhteyttä kohta vuorokauteen. Hänellä on puhelin kiinni ja hän on laivalla. Minua pelottaa tämä tilanne aivan helvetisti ja olisin halunnut jakaa asiani hänen kanssaan. En tiedä enää miten edes kertoa asiasta hänelle, koska eilen olisin ollut siihen valmis. Ehkä minun pitäisi vaan yrittää itse selvitä tästä. En osaa edes itkeä asian takia. Olen niin järkyttynyt.

Puhtaalta pöydältä

Ajatella. Olen ollut 5 vuotta vaikeasti masentunut. Nyt olen huomaamattani ollut viikon syömättä lääkkeitä ja olo on parempi kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että lääkkeet vain pahensi oloa ja sai minut lamaantumaan. En syö lääkkeitä ennen kuin olo oikeasti huononee. Tuntuu, että alan vihdoin voittaa masennukseni.

Ehkä asiaan vaikuttaa huomattavasti se, että olen muuttamassa aivan uudelle paikkakunnalle ja voin aloittaa elämäni alusta, ns. puhtaalta pöydältä. Muuttoon on enää vähän päälle viikko. Tällä hetkellä olen poikaystäväni luona, mutta kun tänään menen kotiin, niin aijon alkaa pakkaamaan. :)

Tuntuu, että ilman lääkkeitä pystyn iloitsemaan pienistäkin asioista, mitkä eivät aijemmin kiinnostaneet paskan vertaa. Esim. että ulkona on ihana, aurinkoinen, raikas syysilma. Tai että siivoominen on oikeasti kivaa ja siitä tulee hyvälle mielelle. Jaksan tehdä enemmän asioita ja se on hyvä juttu!

Poikaystävänikin on todella iloinen puolestani. Vihdoin hänkin tajusi, että hänen läsnäolonsa vaikuttaa olooni paljon. Ennen saatoin vetää herneet nenään siitä, kun poikaystäväni lähtee ryyppäämään ilman minua. Nyt olen iloinen siitä, että poikaystäväni pääsee laivalle pitämään kavereiden kanssa hauskaa. Olin ennen todella mustasukkainen ja epäileväinen poikaystäväni naispuolisista kavereista ja siitä, mitä tapahtuu silloin kun hän on ryyppäämässä, kun minä en ole näkemässä. Tajusin vihdoin sen, että poikaystäväni ei todellakaan voisi pettää minua. Häntä on itseään petetty ja hän tietää tasan tarkkaan miltä se tuntuu. Ei kai hän olisi muuten kanssani muuttamassa yhteen ihan innoissaan, jos hän olisi pettänyt tai aikomuksena jättää minut. Olen ollut kyllä helvetin tyhmä ja vainoharhainen.

Tästä alkaa uusi elämä!

Muutto lähestyy

Olen alkanut jo unohtaa huonon oloni ja ahdistuksen, sillä tässä on nyt vähän tärkeämpääkin miettimistä. Nimittäin muutto minun ja poikaystäväni ensimmäiseen yhteiseen kotiin. :)

Muutto olisi viimeistään ensi kuun alussa. Menen huomenna Lahteen poikaystäväni luo ja ensi viikolla kirjoitamme vuokrasopimuksen! Käyn myös tiistaina selvittelemässä tarkemmin työpajajuttuja.

Olen niin innoissani tulevasta muutosta! Haluaisin kokoajan tehdä kaikkea muuttoon liittyvää. Tähän mennessä olen karsinut vaatteita, mitä en enää käytä ja heittänyt roskiin. Samoin tein tavaroiden ja muun turhan sälän suhteen, mitä en enää tarvitse. Tavaraa ja vaatteita kertyi kaksi jätesäkillistä!! Miten olen koskaan jaksanut kantaa sellaisen määrän turhaa roinaa tähän kämppään silloin kun muutin, koska mitään, mitä olen täällä asuessani ostanut, en heittänyt roskiin. Tänään myös pesin uunin, ettei sitten muuttohässäkässä tarvitse sitä alkaa tekemään. Ajattelin kohta myös vähän pestä ikkunoita ja ehkä jo pikkusen pakkailla tavaroita ja vaatteita, mitä en enää täällä asuessa tarvitse.

Haluaisin muuttaa jo nyt! Oikeastaan mikään ei estäisi minua muuttamasta jo vaikka ensi viikolla, mutta ehkä minun pitäisi kuitenkin hillitä innostustani ja odottaa siihen varsinaiseen sovittuun muuttopäivään, vaikkakin ko. kämppä, johon olemme muuttamassa olisi jo vapaana. Tottakai sitä voisi ehdottaa poikaystävälle. Katsotaan nyt :)

Kämppä sijaitsee siis Lahden keskustassa. Se on 67 neliöinen kaksio, mutta periaatteessa sen voisi kolmioksikin luetella. Siellä on uusittu keittiö ja vessan kaapit ja siellä on myös ihana lautalattia! Voisin ehkäpä laitella sitten kuviakin, kun muutto on tehty ja kaikki tavarat ovat omilla paikoillaan. :) Se on ensimmäisessä kerroksessakin, joten muutto tulee olemaan helppo. Itse kun muutin ihan yksin omaan kämppään n. vuosi sitten, niin oli tuskaa kantaa painavaa sohvaa kolmanteen kerrokseen...

Elämä on sittenkin (ainakin välillä) ihanaa!

Jaksanko?

Olen sekavassa tilanteessa. Muutto stressaa, parisuhde stressaa ja koulu stressaa. Olen saanut kaksi todella pahaa paniikkikohtausta viimeaikoina ja riitoja poikaystävän kanssa riittää. En enää tiedä miten jaksan. Olen ihan helvetin ahdistunut kokoajan. Ruoka ei maistu. En tiedä miten jaksan. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle.

Kuulumisia

Anteeksi hiljaiseloni. Tässä on tapahtunut kaikkea sekavaa ja ihanaakin. Minulla on tänään syntymäpäivä ja täytin siis 19-vuotta. Ihmetyttää ajatus, että juurihan olin 16 ja vuoden päästä jo 20 :o

Nämä viime viikot taitaa kullata muistot, nimittäin en edes muista, että olisi tapahtunut mitään järisyttävän kamalaa. T oli ensin täällä torstaista lauantaihin ja sitten hän tuli tänne takaisin viime viikon tiistaina. Meillä on ollut niin ihanaa. Olihan minulla niitäkin päiviä, että kaikki otti päähän ja tiuskin vain T:lle. Kaikin puolin kuitenkin nautin hänen täällä olostaan ja siitä läheisyydestä mitä sain.

Yhtenä iltana me teimme spagettia ja bolognesekastiketta ja söimme ne parvekkeella illan hämärässä kynttilän valossa. Se oli romanttista :) Viime lauantaina me kävimme Tampereella ihan muuten vain pyörimässä, kävimme pizzalla ja istuimme sylikkäin koskenrannassa. Koko päivä oli jotenkin niin romanttinen, koska T huomioi minua julkisesti ihanasti ja todella paljon. Yleensä hän ei tee niin. Kävelimme käsi kädessä ja annoimme välillä pusuja toisillemme. Se oli suloista :) Sitten tulimme kotiin ja katsoimme leffaa. Sama oli sunnuntaina katsoimme kaksi leffaa ja valvoimme koko yön, koska kumpikaan ei saanut unta. Tänään hän lähti aikaisin aamulla kotiin ja saatoin hänet aamukasteessa juna-asemalle.

Olen niin onnellinen, että olen löytänyt tuollaisen miehen :)

Lähdin tänään koulusta etuajassa, koska sain siellä paniikkikohtauksen. Olen ollut ihan veto pois koko päivän. Nukuin kolmen tunnin päiväunet ja juuri ja juuri jaksoin kauppaan lähteä.

En edes tajua kunnolla mitä juuri äsken tapahtui. Sain paniikkikohtauksen ja menin ihan sekaisin. Taisin ottaa yliannostuksen lääkkeitä ja näköjään viiltelinkin. Tein sen ns. tiedottomassa tilassa, eikä se viiltely edes tuntunut miltään. Minua pelottaa...

Ikävä

Ikävä on yksi raastavimmista asioista, mitä tiedän. Se saa minut totaalisesti ahdistumaan. Ja se, että tuntuu, ettei tätä toista edes kiinnosta miltä minusta tuntuu.

Minulla on kamala ikävä poikaystävääni. Tiesin, että tässä käy näin. Tämä olo on yksi järkyttävimmistä koskaan, enkä todellakaan tiedä miten jaksan tätä koko helvetin syksyn ja kevään tällaista. Tämän ikävän takia juuri äsken itkin ja hakkasin itseäni varmaan tunnin.

Välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä. Minulla on aina vaan niin helvetin paha olo, kun olen yksin. Eikä edes tällä hetkellä tieto siitä, että ensi viikolla T tulee tänne, helpota oloani. Tuntuu, että kuolen tähän oloon.

En jaksa tätä enää.

Koulu

Kävin tänään koulussa kuraattorin puheilla siitä, että mitä teen tänä vuonna. Aluksi olen ns. nuorten työpajalla, jossa voi tehdä attoaineita. Itse en siellä tee juuri mitään, vaan tunnustelen vain, että pystynkö käymään koulussa. Yritän lähinnä pysyä ryhmässä mukana. Tätä siis ensimmäinen jakso ja sen jälkeen katsotaan mihin kykenen.

Minua on viime päivät ahdistanut ajatus siitä, että lähes kaikki ikäiseni ovat valmistuneet jo ja itse junnaan paikallani. Olen junnannut viimeiset kolme vuotta. Asiaa ei helpota se, että monet päivittävät vielä facebookiin ''12 vuotta tähän aikaan olen mennyt kouluun, mutta enpä mene enää. Hajotkaa verkkareihinne.'' Tunnen itseni täydeksi luuseriksi, joka ei saa aikaan mitään.

Isku vasten kasvoja

Luulin näiden ihme kohtausteni perusteella, että minulla olisi jonkin asteinen epävakaa persoonallisuushäiriö. Polilla käydessäni kuitenkin selvisi, että tilanne on paljon vakavampi; Olen ehkä parhaillani vaipumassa psykoosiin. Koska näin on meinannut käydä aikasemminkin ja kuulun psykoosiriskiryhmään, se voi oikeasti olla mahdollista. Kuitenkaan en osastohoitoa tässä vaiheessa tarvitse, vaikka tilanne onkin vakava. Siitä ei kuulemma olisi minulle mitään hyötyä, koska se kestäisi ehkä sen 1-2 viikkoa ja päätyisin lopulta takaisin stressaavaan ympäristöön ja kaikki räjähtäisi käsiin, koska tuskin mikään asia noin lyhyessä ajassa olisi muuttunut.

Liikaa tunteita

Eilen tapahtui jotain, minkä takia pelkään olevani sekoamisen partaalla.

T nukkui päikkäreitä. Herätin hänet ja kysyin lähtisimmekö ulos. Hän ei jaksanut, joten pahoitin mieleni ja lähdin yksin. Olin yli tunnin ulkona ja tulin sitten takaisin luullen, että T olisi jo herännyt. Eihän hän ollut ja taisin suuttua vähän liikaa. Tuntui, etten pystynyt mitenkään saamaan sitä suuttumisen tunnetta ulos. Se vaan oli, mikään ei auttanut. Sitten sain kohtauksen. T tuli luokseni ja rauhoitteli minua. Kohtauksen jälkeen minulla oli todella epätodellinen olo. Tuntui, etten ollut oikeasti siinä missä olin ja T:kään ei ollut oikeasti siinä. Itkin, pelkäsin ja halasin häntä.

Menimme sitten tupakille. Kun olin polttanut omani, tuli jotenkin todella outo olo ja vatsalihakset alkoi vetää minua kasaan. Nousin ylös ja meinasi lähteä taju. T talutti minut sisälle. Kun hän avasi oven, se kolahti päähäni ja sekosin ihan täysin. Juoksin sisälle, kaaduin lattialle ja itkin hysteerisesti. Aloin heilua edestakaisella liikkeellä kyljelläni maatessa ja itkin. En ole edes varma, mitä kaikkea tapahtui kun makasin siinä lattialla. Ainakin itkin, heiluin, hakkasin itseäni ja sanoin T:lle, ettei jättäisi minua nyt yksin, koska minua pelottaa niin paljon.

T toi minulle rauhoittavan, talutti minut sänkyyn ja alkoi hieroa jalkojani. Kun makasin siinä, omat käteni ei tuntunut omilta. Koskettelin niitä, pistin nyrkkiin ja aukaisin ja ne tuntui todella oudoilta. Onneksi se olo meni ohi T:n hieroessa jalkojani, mutta yhtäkkiä rupesin nauramaan kauheasti, enkä saanut sitä loppumaan. Kun rauhotuin ja T tuli viereeni makaamaan ja laittoi silmät kiinni. Aloin taas itkeä hysteerisesti, koska pelkäsin, että hän nukahtaa ja jättää minut yksin. Hän rauhoitteli minut ja sen jälkeen olinkin suht normaali itseni.

Se tunne, kun tuntuu, että sisällä on niin paljon tunteita, ettei saa niitä ulos, on järkyttävin tunne ikinä. Samalla on niin voimaton ja levoton olo. Edes paha ahdistus ei ole mitään tuohon verrattuna. Koko tuon ''kohtauksen'' ajan hoin T:lle, kuinka haluan hänen ottavan tuon olon minulta pois.

Olenko minä sekoamassa?

Kuinka pahasti ihminen voi turhautua?

Niin, siinäpä vasta kysymys. Tämänkertainen tarinani liittyy siis turhautumiseen.

Eilen minulla oli aamusta alkaen todella huono olo ja siihen vielä päälle se, että tiesin poikaystävän lähtevän kuvailemaan jotain naista hetken päästä. Minua ahdisti, itketti, minulla oli todella turvaton olo. T teki siinä lähtöä ja minä makasin sängyllä ja itkin. Hän tuli lohduttamaan minua ja sanoi, ettei mene kuin ehkä kaksi tuntia koko reissussa. Kuitenkin sain paniikkikohtauksen, hän rauhoitteli minua ja lähti.

Minua ahdisti, itketti ja sain toisenkin paniikkikohtauksen T:n poissaollessa. Itkin jumalattoman paljon ja yli kolmen tunnin jälkeen soitin T:lle, että voisiko hän tulla jo kotiin, koska minulla on niin huono olo, turvaton ja epätodellinen. Hän sanoi, että lähtee nyt tulemaan kotiin. Se tunne, kun T ei ollut reagoinut mitenkään minun aikaisempiin viesteihin ja vielä se, että hän lupasi, että menee vain kaksi tuntia.

Tämän jälkeen aloin itkeä järkyttävän paljon, huusin, kirosin, purin hammasta, hakkasin sänkyä ja jopa itseäni kovaa, koska olin niin helvetin turhautunut. Tämä kohtaus kesti varmaan tunnin, enkä saanut sitä loppumaan, vaikka T tulikin kotiin. Sitten hän pyysi anteeksi ja alkoi hieroa jalkojani. Se sai minut vihdoin rentoutumaan.

Tämän seurauksena reiteni on kosketusarka ja mustelmilla ja toinen käteni on kipeä hakkaamisesta.

Hetken onnea

Luulin jo hetken, että tämä kaikki paska alkaa olla ohi tältä kesältä. Mutta ei, kaikki on taas romahtanut.

Ensinnäkin juuri huhtikuussa leikattu polveni on alkanut taas oireilla. Yksi päivä, kun poikaystäväni oli täällä ja olimme menossa kauppaan, meinasi kyseinen jalka lähteä alta. Samana iltana istuin jalat koukussa sohvalla. Kun suoristin tuon leikatun jalan, tuntui järkyttävä kipu polvitaipeessa ja itku pääsi. Tämän jälkeen polveani on särkenyt, se naksuu ja muljuaa paljon ja seisoessa polveni vääntyy taaksepäin. Jos joudun taas sairaslomalle ja leikkaukseen, niin menee hermo...

Eilen sitten tippui pommi vasten kasvoja. Poikaystäväni sanoi, että on hyvin todennäköistä, ettei hän muutakaan luokseni. Olin koko kesän luullut, että hän muuttaa luokseni ja ollut onnellinen asiasta. Sitten kun hän sanoi tuon, maailmani romahti, aloin itkeä ja sain paniikkikohtauksen. Ajattelin jo, että oloni olisi sopivasti kohentunut ennen koulujen alkua, mutta niin ei käynyt. Olen taas ihan maassa.

Nyt minua pelottaa enemmän kuin koskaan, ettei tästä meidän jutusta sittenkään tule mitään. En kestä koulustressin päälle sitä jatkuvaa ikävää, kun en näe häntä. Ja silloinkin kun näen, se on vain yksi lyhyt viikonloppu, josta en pysty nauttimaan niin paljon kuin haluaisin, koska kokoajan mielessä pyörii sen viikonlopun loppuminen ja kohta jompi kumpi joutuu lähtemään kotiin. En haluaisi päästää irti, mutten tiedä miten jaksan sen ikävän.

Tämä on kamalaa. En kestä.

Tiedättekö sen tunteen, kun joka päivä ahdistaa, masentaa ja hyvä kun kaupassa jaksaa käydä? Minä tiedän sen vähän liiankin hyvin.

Nykyään minua ahdistaa joka helvetin päivä. Olo on tukala, epätodellinen ja päivät menevät ihan sumussa. Nukun melkein 12 tuntia joka yö ja silti väsyttää. Minua masentaa ja mikään ei tunnu miltään. Olen aivan loppu ja niin epätoivoinen, että itsemurha tuntuu olevan ainut vaihtoehto enää.

Tuntuu, että olen aivan yksin tämän oloni kanssa. Haluaisin vain halata jotakuta, itkeä hänen olkapäätään vasten, unohtaa kaiken ja nukahtaa hänen syliinsä. Mutta se ei ole mahdollista, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut kertoa tämänhetkisestä olosta kenellekään muulle kuin poikaystävälleni ja juuri äsken puhelinajalla psykologilleni.

Joten sinä, ystäväni, joka luet tätä. Tule luokseni ja halaa minua. Sitä minä tarvitsen juuri nyt.

En jaksa

Tulin tänään T:n luota kotiin. Olin hänen luonaan varmaan kuukauden. Edes junassa ollessani en vielä tajunnut, että lähdin. Vasta nyt, kun olen yksin kotona ilman ketään, ilman mitään tajuan sen, etten ole enää hänen luonaan. Olo on niin yksinäinen.

Kun tulin kotikaupunkiini, niin heti eräs kaverini tuli käymään kahvilla. Siitä sitten hän heitti minut toisen kaverini kotiin valmistelemaan tämän kotiinpaluujuhlia. Minua jännitti niin paljon hänen kotiin tulo, että ahdisti todella paljon, enkä saanut kunnolla henkeä. Vielä tunnin jälkeen siitä, kun toivotin hänet tervetulleeksi kotiin, tärisin. Olin hiljainen. En osannut sanoa mitään.

Menimme siitä sitten käymään parilla oluella baarissa. Kun tulin kotiin, kävin suihkussa ja sitten istuin sohvalle. Aloin vain itkeä, koska en enää osaa olla yksin. Istuin vain siinä ja itkin. Ahdistus nousi ja en tiennyt mitä tehdä. Tuntuu, että koko elämäni on tällä hetkellä niin sekaisin. Minulla on ehkä 200e tilillä ja pitäisi maksaa tämän kuun vuokra, laskut, käydä kaupassa, koska kaappini ovat ihan tyhjät ja ostaa lisää lääkkeitä.

Minä tiedän tasan tarkkaan mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain jaksa. Minun jaksamiseni ei riitä siihen, että saisin asiat hoidettua. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja koska en tee niitä asioita, stressitasoni nousee entisestään. Kaikki hajoaa käsiin. Taas kerran ajattelen itsemurhaa. En jaksa.

Itkin ja itkin ja itkin. Tuntuu, ettei mikään auta. Sitten tein sen, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Minä rukoilin. En ole uskovainen, mutta se tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

''Rakas jumala, auta minua.''

Ja sen jälkeen purskahdin hillittömään itkuun.

Weak

Minulla on ollut jo jonkin aikaa heikko olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se on pahentunut rankasti tässä parin päivän sisällä. Eilenkin makasin tunti tolkulla sängyssä, koska oli niin heikko olo kaikin puolin, etten jaksanut tehdä mitään. Ja tänään sama juttu.

Fyysisesti kaikki tekeminen vaatii ponnisteluja, koska olen niin poikki. Tuntuu joka päivä, että olisin juuri vetänyt jonkun järkyttävän salitreenin, vaikken ole muuta tehnyt kuin maannut koneella. Oksettaa ja huimaa. Minua ahdistaa ja tuntuu, että kaikki mahdolliset tunteet ovat päällä samaan aikaan ja toisaalta ei tunnu miltään. Päässä tuntuu sekavalta ja tuntuu, että räjähdän ihan kohta. Itkettää, mutten pysty itkemään. Masentaa ja pelottaa.

Huomenna kaverini tulee vaihdosta. Hän on ollut vuoden poissa. Olen iloinen, että hän palaa kotiin, mutten tiedä osaanko näyttää sitä jos oloni on vielä huomennakin tällainen.

Olen saanut paniikkikohtauksia taas ihan liikaa. Tuntuu, että ne kohtaukset vain pahenee. Joka kerta kun niitä on tullut, niitä on tullut kaksi peräkkäin. Ja ne tuntuu kokoajan ahdistavammilta. Se uusi lääke ei auta, koska se on tarvittaessa ja jos otan sen kun alan tunnistaa kohtauksen merkkejä, se ei ehdi vaikuttaa ennen kohtauksen tuloa ja se näkyy kohtauksen rajuudessa.

I can't show my feelings

Tuntuu, että kaikki suuttuu minulle, jos näytän edes vähänkin negatiivisia tunteita. Vihaa, suuttumusta, surua. Miksi muut saavat olla minulle vihaisia, mutta minä en saa olla vihainen kenellekään tai muuten minulle suututaan?

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut näyttämään tunteeni ja se ei ole ok. Tuntuu, että kaikkien mielestä minun on pakko olla kokoajan se porukan ilopilleri. Minä en saa koskaan olla vittuuntunut tai vihainen.

Eilenkin T pääsi töistä kahdelta. Hän sanoi, että käy kaverillaan ja menee sitten toisen kaverinsa kanssa yksille baariin. Asia oli ok ja hän tuli 2-3 tunnin päästä kotiin. Hän söi ja sanoi, että hänen pitää mennä hakemaan kaverilta keskustasta pyörä lainaan. Sanoin, että koita olla nopea, että ehdimme yhdessä kauppaan, sillä en itse ollut koko päivänä liikkunut kämpiltä mihinkään ja halusin päästä ihmisten ilmoille. Hän lupasi, että ei mene kauaa. Reissusta kuulemma selviäisi puolessa tunnissa.

Meni yli tunti, kunnes soitin hänelle. Hän ei vastannut. Soitin kolme kertaa, eikä hän vastannut. Sitten hän soitti takaisin ja sanoi, että lähtee nyt tulemaan kotiin, että hän jäi pelaamaan pleikkarilla tämän kaverin kanssa. Kello oli tuolloin melkein puoli yhdeksän, eli emme ehtisi enää yhdessä kauppaan. Minua ärsytti suunnattoman paljon, sillä hän ei edes ilmoittanut minulle mitään. Ilmaisin tunteeni ja hän raivostui siitä minulle. Minä olen sellainen ihminen, että jos minulle luvataan jotain, että näin tehdään ja sitten perutaan viimehetkellä tai pahimmassa tapauksessa ei edes ilmoiteta, niin minua ärsyttää todella paljon ja suutun.

Kun T vihdoin tuli kotiin, hän sanoi, että voisin välillä olla iloinenkin. Mitä helvettiä? En minä nyt pelkästään kokoajan raivoa kaikille. On minulle niitä pirteitäkin hetkiä paljon. Sitten hän sanoi, että voisin olla _aina_ iloinen. Mikäs helvetin vaatimus tuo nyt oli?!? Ei _kukaan_ ole aina iloinen, niin miksi minun pitäisi olla.

Pitäisikö minun tästä lähtien peittää kaikki negatiiviset tunteeni, niinkuin tähänkin asti olen tehnyt? Psykologinikin sanoi, että kun peitän negatiiviset tunteeni, ne alkavat purkautua muilla tavoilla, esimerkiksi paniikkikohtauksilla. Olisiko se sitten muista parempi? Ilmeisesti.

Minun pitää siis olla näyttämättä tunteitani. Minun pitää olla vahva, että saan pidettyä kaikki sisälläni. Ehkä niin on parempi.

Lääkkeitä ja outoja oloja

Minulle määrättiin taas uudet lääkkeet mielenterveysongelmiini. Lääkkeen nimi on Propral, joka todellisuudessa on rytmihäiriö- ja verenpainelääke, mutta toimii myös paniikkikohtauksiin, koska se on beetasalpaaja. Tämä on jo viides lääke, jota käytän ongelmieni takia. Huoh.

Toissapäivänä tapahtui jotain todella pelottavaa. Ensin minulla oli alavatsa todella kipeä. Tuntui, että joku painoi siitä kohtaa todella kovaa ja siihen pisti. Kävin tupakilla ja kun tulin sisälle, minulta meinasi lähteä taju. Lattialle istuminenkaan ei auttanut ja huojuin vain. Kehoni joka osa tuntui tunnottomalta, enkä pystynyt liikuttamaan ruumiinosiani kunnolla. Menin makaamaan lattialle ja tuntui, että menisin lattiasta läpi. Itkin enemmän kuin koskaan ennen, koska pelkäsin niin paljon. Onneksi T oli vierelläni kokoajan.

Yhtäkkiä aloin vaan nauraa hulluna, enkä pystynyt lopettamaan sitä. Olo oli todella epätodellinen ja minä vain nauroin. Ihan kuin olisin ollut jossain aineissa.

Muuten on mennyt ihan jees lukuun ottamatta joitakin ahdistuksia. Olemme olleet T:n ja hänen kaverinsa kanssa pelaamassa biljardia ja shoppailemassa.

I don't want to be alone

On tapahtunut todella paljon asioita viimeaikoina. Jospa aloittaisin viime keskiviikosta.

T oli iltavuorossa silloin. Hän sanoi, että menee yhdille kavereidensa kanssa, menee ehkä puoli tuntia ja tulee sitten kotiin. Tunnin päästä hänen töistä pääsyn jälkeen soitin hänelle ja kysyin missä hän on. Hän oli tämän kaverinsa luona juomassa kaljaa ja kiljua, eivätkä edes olleet vielä lähteneet baariin. Loukkaannuin hieman, sillä hän sanoi, että hänellä menee maksimissaan puoli tuntia ylimääräistä, eikä ollut puhettakaan siitä, että hän meinaa vetää perseet sinä iltana. Minua oli muutenkin ahdistanut erinäiset asiat koko illan ja olisin jo halunnut olla poikaystäväni lähellä. Niinpä sain paniikkikohtauksen. Tuntui, että T suuttui siitä, että sain kohtauksen ja hän vain kirosi puhelimessa kokoajan. Enhän minä pysty päättämään milloin se paniikkikohtaus tulee. Hän sitten sanoi, että lupaa lähteä heti tulemaan kotiin.

Kohtaus meni ohi ja hän oli soittanut sen aikana minulle neljä kertaa. Soitin sitten hänelle ja hän sanoi, että on juuri menossa baariin. Anteeksi mitä? Minä makaan hänen kotona paniikkikohtauksen kourissa ja hän ei edes tule katsomaan onko minulla jo kaikki okei. Suutuin hänelle jumalattoman paljon ja hän sanoi, että käy baarissa vessassa ja lähtee sitten tulemaan. Noin 15-30 minuutin päästä soitin hänelle uudestaan, sillä hänen olisi jo silloin pitänyt olla kotona. Mutta ei, hän oli silloin vielä baarissa. Kysyin häneltä monta kertaa itkun sekaisena ja huutaen, että miksi hänen pitää valehdella minulle. Vastauksena tuli, että hänen on välillä pakko. Riitelimme puhelimessa koko hänen kotimatkansa. Sitten kun hän pääsi kotiin, halasin häntä ja itkin. Sanoin, etten halua menettää häntä ja sovimme jutun, vaikka kyllä se minua vieläkin kalvaa. Muutenkin T on humalassa todella ilkeä minua kohtaan. Se on nähty monta kertaa.

Seuraavana päivänä kaikki oli jo hyvin ja hän pyysi anteeksi. Menimme hänen kotikaupunkinsa keskustaan kiertelemään kauppoja ja tapaamaan hänen kavereitaan. Oli kaikin puolin mukava päivä. Ja niin oli myös juhannus. Olimme hänen äitinsä luona. Grillasimme ja hänen sisaruksensa olivat myös siellä. Sen jälkeen lähdimme juhlimaan hänen kavereiden kanssa juhannusta. Nukuimme romanttisesti yön teltassa. Hänen perheensä on todella mukava. Tunnen oloni kotoisaksi heidän seurassaan.

Olen ollut poikaystäväni luona nyt yli viikon. Olisi se kiva nähdä kavereitakin, mutta en tiedä pystynkö olemaan kotona. Täällä kaikki tuntuu niin helpolta ja huolettomalta. Ihan kuin olisi lomalla. Kotona kaikki kaatuu päälle, varsinkin jos on yksin.

Huomenna on T:n syntymäpäivä. Menemme ainakin leffaan ja katsotaan sitten mitä muuta keksimme. Tänään olisi vielä tarkoitus mennä kauppakeskukseen kiertelemään, jos saamme kyydin. Nyt hän on kuntosalilla.

Raivo

Enpä ole taas hetkeen kirjoitellut. Lähdin sitten poikaystäväni luokse, koska en enää kestänyt olla yksin tämän kaiken kanssa. Olo helpotti huomattavasti, kun on kokoajan joku läsnä minun kanssani. Olimme poikaystäväni luona torstaista keskiviikkoon ja sitten menimme minun kämpilleni ja tulimme lauantaina takaisin poikaystäväni kämpille.

Kävimme perjantaina vähän viihteellä. Minulla oli poli klo 12.15 ja sitten kävimme siinä oluella sen jälkeen ja lähdimme shoppailemaan. Itselläni ei ollut rahaa, joten poikaystävä osti minullekin muutaman vaatteen, koska hän oli juuri saanut palkan. Sen jälkeen kävimme syömässä ja sitten menimme baareilemaan. Yksi kaverini tuli myös mukaan.

Kiersimme kolme paikkaa, kunnes menimme Tivoliin, jossa vietimme sitten loppuillan. Tanssimme paljon ja oli hauskaa. Olimme siellä kolme tuntia, enkä juonut sillä aikaa juuri yhtään mitään, joten laskuhumala ja vitutus alkoi iskeä pikkuhiljaa. Kun lähdimme Tivolista, niin kaverini ja poikaystäväni olivat aika päissään. Itse en ollut juuri yhtään humalassa, niin sekin vitutti. Kaverini sitten lähti bussilla kotiin ja me olimme poikaystäväni kanssa matkalla juna-asemalle.

Jossain vaiheessa minulla napsahti päässä ja kilahdin ihan täysin. Huusin ja raivosin poikaystävälleni joka helvetin asiasta keskellä Tamperetta. Itkin silmät päästäni ja huusin vähän lisää. Jossain vaiheessa kohtauskin oli alkamassa, mutta se meni pian ohi. En tajua mikä minuun meni. En ole varmaan koskaan ollut noin vihainen tai edes huutanut kenellekään noin paljon. Kun istuimme jossain rappusilla ja itkin siinä, niin joku random mies tuli siihen meitä vastapäätä, katsoi meitä ja meni kyykkyyn. Nostin pääni, katsoin häntä ja huusin ihan täysiä ''Painu sinäkin nyt vittuun siitä.'' En todellakaan ollut tuolloin oma itseni ja siksipä minua pelottaakin...

Elämäni on ollut aika sekavaa viimeaikoina. Olen saanut kohtauksen taas, olen viillellyt pitkän tauon jälkeen, olen ajatellut itsemurhaa liiankin usein ja juuri otin yliannostuksen lääkkeitä. En tosin paljoa, en minä tähän kuole. Otin ne ajatuksella ''Jospa huomenna olisi parempi olo''.

Minua stressaa liikaa moni asia. Olen ihan loppuun palanut ja tuntuu, etten jaksa enää mitään. Minulla on paljon asioita hoidettavana, mutten jaksa tehdä niitä. En vain jaksa. Hyvä kun jaksan aamulla sängystä nousta. Suurta ponnistelua vaatii koirankin ulos vieminen. Tähän asti se on ainakin mennyt ihan ok. Vaikka yleensä kesän tulo on helpottanut oloani, niin tänä vuonna sitä ei ole tapahtunut.

Minulla on ollut pääsääntöisesti paska olo viime syksystä lähtien. Viikossa on enemmän huonoja päiviä kuin hyviä. En tajua miten olen kestänyt tähän asti ja miten kestän tästä eteenpäin.

Ainoa asia mitä tällä hetkellä haluan on se, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Sekin on mahdotonta, sillä minulla on koirani hoidettavana ja hänellä on töitä. Emme siis ole nähneet yli viikkoon ja menee vielä viikko ennen kuin näemme taas. Junalla sinne meno olisi mahdollisuus juu, mutta koska koirani pelkää vieraita ihmisiä, ei siitä tulisi mitään.

Pääni on aivan räjähdyspisteessä. Jospa huominen psykologiaika edes vähän helpottaisi.

Öitä.

Kaksi paniikkikohtausta tänä iltana.
En jaksa enää...

Toivo alkaa pikkuhiljaa hiipua.
En oikeasti jaksa...

En enää tiedä mitä tehdä.
Antakaa mun mennä...

Kaikki on sekaisin

Elämäni ja pääni on aivan sekaisin. En edes enää tiedä mitä ajatella kaikesta. En ole päässyt kuukauteen polille. Olisiko silläkin jokin osasyy tähän pimahtamiseen. Onneksi tänään on aika, niin pääsee purkamaan aivan kaiken.

T oli täällä maanantaista lauantaihin. Minua ärsytti suunnattomasti, koska emme ehtineet olla juurikaan kaksin.  Joka päivä täällä ramppasi joku, vaikka sanoin, että haluamme olla kaksin. Kun kerroin tästä kaverilleni, hän vain sanoi, että minusta tuntuu, että kaikki ramppaa täällä juuri silloin, koska haluaisin olla T:n kanssa kaksin. Ei minusta tunnu siltä. Se pitää täysin paikkansa. Ja näemme T:n kanssa seuraavan kerran varmaan sunnuntaina.

Sain myös pahan paniikkikohtauksen keskiviikkona. Mikään kohtaus ei ole varmaan tuntunut niin pahalta. Siihen oli kaksi syytä: itseinho ja se, että minusta tuntuu, että kaverini on ihastunut poikaystävääni. En pysty edes tarpeeksi hyvin sanoin kuvailemaan sitä tunnetta, kun se kohtaus oli päällä. Se oli jotain niin järkyttävää. Rintaa puristi aivan järkyttävän paljon, en saanut henkeä ja meinasin oksentaa. Tuntui, että se kohtaus kesti tosi kauan. Onneksi T oli täällä turvanani. Kun olin rauhoittunut menimme tupakille. Minulle tuli todella outo ja pelottava olo ja meinasin taas saada kohtauksen. Menimme takaisin sisälle ja rauhotuin sitten. Makoilimme sohvalla ja olin T:n kainalossa. Menimme sitten taas tupakille. Istuin siinä tuolilla, poltin tupakkia ja katsoin tyhjyyteen. Yhtäkkiä minulta lähtee ihan hetkeksi taju. Menin ihan veltoksi ja onneksi T sai napattua minut, etten tipu tuolilta. Hän auttoi minut sisälle ja onneksi se olo meni pian ohi.

Torstaina oli vihdoin päivä, jolloin olisin halunnut olla T:n kanssa kaksin. Yksi kaverini kysyi, että voisiko tulla käymään kahvilla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja tiesin, ettei hän täällä kauaa ole, joten suostuin. Hän sitten kävi ja juteltiin kaikkea. Seuraavaksi toinen kaverini tulee käymään tupakilla. Se vielä meni, mutta sitten kun tämä kaverini, joka tuntuu olevan ihastunut poikaystävääni alkoi tekstata, että voisiko tulla käymään, niin minulla paloi päreet. Sanoin, että haluamme olla kaksin. Hän sanoi tulevansa vain alaovelle tupakille. Sanoin, että se sopii ja että tulen sinne alas. Sitten hän halusi myös T:n sinne. Sanoin, ettei hän tule, koska hän syö. Kaverini harmitteli tätä ja sanoi, että olisi halunnut nähdä T:n, vaikka näki hänet juuri tiistaina. Olin ihan raivon partaalla. Huusin, itkin ja hakkasin tyynyä. En edes muista milloin viimeksi olisin pimahtanut noin pahasti. Yritin rauhotella itseäni ja menin siihen alaovelle. Poltimme tupakit ja ihan yhtäkkiä tälle kaverilleni tuli pissahätä ja oli pakko päästä pissalle luokseni. Kun hän tuli vessasta ja juttelimme eteisessä, näin kuinka hän vilkuili kokoajan poikaystävääni.

Eilen sitten tämä kaverini soitti ''Onko T siellä?'' mitä se häntä kiinnostaa? Hän tuli sitten käymään ja kyseli, että koska T lähti ja koska taas tulee tänne. Eiköhän se ole minun ja T:n oma asia koska näemme. Ei sen pitäisi liikuttaa ystäviäni noin paljon. Sanoin sitten tälle kaverilleni, että minusta tuntuu, että hän on ihastunut poikaystävääni. Hän kielsi kaiken, mutta silti siitä keskustelusta minulle jäi sellainen olo, että hän on oikeasti ihastunut poikaystävääni ja ei vain halunnut myöntää sitä.

Keskustelin tästä T:n kanssa ja sanoin, että pelkään todella paljon nyt meidän puolesta. Itkin sen puhelun aikana todella paljon, koska en halua menettää poikaystävääni. T sanoi, ettei todellakaan mitään syytä huoleen. Hän vakuutti, ettei hän todellakaan ole kiinnostunut siinä mielessä kenestäkään kaveristani ja haluaa olla vain ja ainoastaa minun kanssani. Noh, minut tuntien kun en pysty luottamaan vielä näin aikasin, niin nuo sanat ei paljoa lohduttaneet. Olen taas aivan paskana.

Mutta jotain hyvääkin on tapahtunut. Olen nimittäin aloittanut urheilun toden teolla. Olen aloittanut käymään kuntosalilla ja lenkkeilen välillä sen mitä polveni kestää :) Kiitos T:n, olen taas löytänyt kiinnostukseni urheilua kohtaan :)

Anteeksi romaani.

I miss you

Tiistaina virallistimme suhteemme T:n kanssa. Olemme nyt siis julkisestikin parisuhteessa. Sen asian puolesta olen todella onnellinen. Hän on unelmieni mies.

T lähti eilen. Hän oli täällä 11 päivää. Sen jälkeen olen ollut todella ahdistunut. On niin yksinäinen olo. Haluaisin olla hänen kanssaan kokoajan. Monet itkut on itketty hänen lähdön jälkeen ja taas itkettää. En osaa edes sanoin kuvailla tätä oloa. Tämä on kamalaa. Tämä paikka tuntuu niin tyhjältä ilman häntä. Mikään ei tunnu miltään. Tuntuu, että kuolen tähän ikävään... Seuraavan kerran näemme ehkä yli kahden viikon kuluttua jos vielä silloinkaan. En tiedä miten kestän siihen asti.

Olemme puhuneet T:n kanssa, että hän pitäisi välivuoden koulusta ja muuttaisi luokseni vuodeksi ja kävisi täällä töissä. Juttu lähti siitä, että hän sanoi haluavansa pitää välivuoden. Läpällä heitin, että muuttaa tänne siksi aikaa, mutta hän olikin tosissaan asian kanssa, eikä minua kyllä haittaa yhtään! Tämä olisi siis suunnitelma ensi syksylle.

Ihanaa aikaa + järkyttävä ilta

T on ollut luonani maanantaista asti. Siitä tämä hiljaiselo siis. Nyt hän on salilla ja minulla on aikaa kirjoitella kaikkea :)

Meillä on ollut ihanaa. Aika on mennyt liian nopeasti. Pidän hänestä kovasti! Välillä jopa tuntuu, että rakastaisin häntä, vaikka olemme tunteneet ja olleet yhdessä vasta todella vähän aikaa. Hän on vain sellainen ihminen, jota on todella vaikea olla rakastamatta.

Olemme olleet lähinnä luonani kokoajan. Keskiviikkona tosin kävimme Tampereella baarissa. Se reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Ensinnäkin minä en päässyt yhteen baariin liian vanhojen papereiden takia (ovat silti voimassa, mutta ei ole tunnistettavissa kuvista). Sitten kävimme yhdessä baarissa, joka oli niin täysi, että juotiin yhdet ja lähdettiin Tivoliin. Siellä ehdimme olla muutaman hassun tunnin, kunnes kaverini poikaystävä soitti, että hänet on hakannut 20 tyyppiä.

Siitä lähdimme suoraan Valkeakoskelle katsomaan miten tämä voi. Hän oli niin hakatun näköinen, että meinasin alkaa itkeä. Sitten tämän tyttöystävä (eli kaverini) sai pahan paniikkikohtauksen. Hän vain huusi tosi kärsivää huutoa ja minulle tuli todella paha olo, kun kuuntelin hänen kärsimistään. Minun oli pakko laittaa kädet korville ja lähteä pois siitä. Kävelin pitkän matkaa, kunnes pysähdyin ja aloin itkeä. T tuli perässä ja sitten sain itsekin sen pahemman paniikkikohtauksen. Se ei kestänyt onneksi kauaa. Vihdoin kun kaikki olivat rauhoittuneet lähdimme kotiin.

En vaan voi vieläkään käsittää miten meidän kaveriporukassa voi käydä näin. Se on kamalaa. Minulla meinaa tulla vieläkin itku kun edes ajattelen koko asiaa..

Olemme nyt pari viimeistä päivää olleet T:n kanssa kahdestaan. Meillä on ollut todella kivaa, vaikkei olla juuri mitään tehty. Aika menee kuin siivillä.

Ps. Sovimme, että seurustelemme T:n kanssa, mutta emme vielä virallista sitä esim. facebookiin, vaan katsellaan vielä :)

Miksi?

Itken nytkin, kun kirjoitan tätä. Minua pelottaa jumalattoman paljon. Minua pelottaa, että elämäni on kääntymässä jyrkkään alamäkeen. Enkä edes yhtään tiedä miksi.

Sain toissapäivänä paniikkikohtauksen yksin kotona ollessani. Siis sen pahemman, joka hallitsee koko kehoni täysin, enkä saa otetta siitä. Sen, joka muistuttaa epilepsiakohtausta. En ehtinyt soittaa kenellekään. Kohtauksen jälkeen oli todella outo olo. En tunnistanut kotiani omakseni. Yritin tarkkailla esineitä tarkemmin, että huomaisin olevani tutussa ympäristössä. En tunnistanut siltikään mitään ja alkoi ahdistaa ja itkettää todella paljon. En pystynyt liikuttamaan mitään raajaani. Ne tuntui vaan niin raskailta. Pelkäsin ja sitten nukahdin.

Äsken päässäni humahti, enkä hetkeen nähnyt mitään. Sen jälkeen kun katsoin ympärilleni, en taaskaan tunnistanut kotiani omakseni. Pelkäsin. Sitten oli kohtaus taas liian lähellä. Onneksi juuri silloin T soitti minulle.  Kun puhuimme niitä näitä, kohtauksen tunne lähti pois, mutten edelleenkään tunnista kotiani ja päässä tuntuu oudolta.

I think I love you

Olin perjantaista tiistaihin T:n luona. Siellä oli todella hauskaa! Vietimme muuten aikaa vain T:n luona, mutta lauantaina kävimme baareilemassa. Aika meni todella nopeasti, vaikka ei juuri mitään tehtykään. Oli ihanaa. Juteltiin paljon, söpöiltiin, pussailtiin ja makoiltiin sängyllä minä hänen kainalossaan. :)

Nyt minulla on kamala ikävä häntä. Hän on niin erilainen verrattuna muihin miehiin, keiden kanssa minulla on ollut juttua. Kyllä minä hänen luonaan pari kyyneltäkin tirautin, koska pelkään menettäväni hänet, mutta hän sanoi, ettei syytä huoleen. Hän haluaisi jo seurustella kanssani, mutta sovittiin, että katsotaan miten tämä menee ja mietitään kesällä uudestaan :)

Olen onnellinen. :)

Leikkauksesta selvitty!

Tänään minulla oli siis leikkaus. Polvestani ei ollutkaan mennyt kierukka, vaan siellä oli jokin kalvo kiristyneenä. Lisäksi sieltä poistettiin ärsyyntynyttä Hoffan rasvaa.

Nukuin viime yön todella huonosti, sillä maalasin kaikenmaailman kauhukuvia mielessäni, kuinka jalkani amputoidaan, koska sitä ei saada korjattua yms. Onneksi kaikki meni hyvin ja vamma ei ollut niin suuri, mitä luultiin.

Minut nukutettiin, vaikka aluksi oli puhetta pelkästä puudutuksesta. Se tunne, kun nukutusaine meni kehossa oli aivan järkyttävä. Sitten kun heräsin heräämössä, luulin sen olevan unta. Ensimmäinen kysymykseni leikkauksen jälkeen oli ''Koska pääsen tupakille?'' :D

Heti herättyäni särky oli jotain aivan järkyttävää. Sain kaksi kertaa nestemäistä vahvaa särkylääkettä tippaan; ei auttanut. Sitten sain kaksi Panacodia ja alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Olen kotonakin ottanut yhden Panacodin, mutta nyt taas särkee perkeleesti. Ajattelin yrittää selvitä iltaan, ottaa kaksi Panacodia ja nukkua yöni sitten hyvin.

Syömisiä en ole jaksanut miettiä, vaikka ahdistaakin. Polvi paranee nopeammin, jos on syönyt normaalisti ja on tarpeeksi ravintoaineita kehossa. Aivan sama, mua ei kiinnosta.

Have you ever been happy? Have you ever try?

Olen onnellinen ja niin ihastunut. Tämä on ihmeellinen tunne. Miten pääsinkään näin pian yli M:stä. Kyllähän minä sitä vielä mietin, mutten lähellekään niin paljoa enää.

Olen varmaan päälle kolme viikkoa jutellut niitä näitä yhden miehen kanssa. Sanottakoon häntä nyt vaikka T:ksi. Kuitenkin kun M jätti minut lauantain, niin sunnuntain vastaisena yönä baari-illan jälkeen menin vielä tietokoneelle. T jutteli minulle kaikkea ja yhtäkkiä hän tunnusti tykkäävänsä minusta kovasti. Olin aivan äimänkäkenä, todella yllättynyt ja iloinen, koska minullakin saattoi olla jo silloin jotain tunteita häntä kohtaan. En vain ollut ottanut tunteistani sen koommin selvää, koska olin kuitenkin M:n kanssa ja pidin hänestä kovasti.

Olemme tämän T:n kanssa jutelleet siitä lähtien joka päivä todella paljon ja olen vain kokoajan enemmän ja enemmän ihastunut häneen. Nyt olen ihan sekaisin ja niin onnellinen, sillä tunnustin hänelle ihastukseni ja hän tunsi samoin :) Sovimme, että menen hänen luokseen ensi viikon viikonlopuksi jos vain polveni kestää :)

I'm huge

Eilen en syönyt muuta kuin suhteellisen pienen annoksen makaronia ja jauhelihakastiketta. Sekin, kun kaveri tuli tekemään luokseni ruokaa, kun oli huolissaan minusta. Ahdistavinta siinä oli se, että tuntui, että kaverini kyttäsi koko sen ajan, että varmasti syön. Vielä illemmallakin koneella yksin istuessani tunsin ahdistusta siitä, että söin. Mitä pidempään on syömättä, sitä enemmän seuraava syömiskerta ahdistaa, koska menee pilaamaan hyvän ''putken''. Ainakin minulla on näin.

Eilen sitten katsahdin illalla itseäni peilistä. Itku ei todellakaan ollut kaukana. Näytän järkyttävältä. Vaikkeivät reiteni osukaan yhteen, niin tuntuu, että ne leviää jokaiseen muuhun mahdolliseen ilmansuuntaan, kuin sisäreiteen päin. Ja sitten se maha... En vain kestä. Pettymys itseeni oli luokkaa huge.

Tänään oli verikokeet ja nenä-nielunäyte leikkausta varten. Oli aika epämukava kokemus, mutta siitäkin selvittiin.

M ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Ehkä hyvä niin, koska sitten helpompi päästä hänestä yli. Välillä tosin toivon, että hän tulisi juttelemaan, mutta en tiedä edes mitä hänelle sanoisin, joten ehkä parempi, että hän on vain hiljaa. Ja minä myös.

En tiedä syönkö tänään. Ainakin yritän olla syömättä.

Haluan nukkua

Nukuin viime yönä hyvällä säkällä 4 tuntia. Nukahtaminen oli vaikeaa, heräilin koko yön ja loppujen lopuksi nousin ylös kymmentä vaille kuusi.

Nukahtaminen oli vaikeaa, koska mietin vain kokoajan sitä M:n sähköpostia ja kaikkea mitä siinä luki. Juuri kun uskalsin vihdoin luottaa siihen ihmiseen, niin se tekee minulle näin. Ja minä kun luulin, että meillä oli kaikki hyvin.

En tiedä kuinka kestän tämän kaiken. Olo on niin yksinäinen, kun kaikki kävi niin yhtäkkiä. Tuli ihan puun takaa koko juttu. Olen murskana miehen takia. Taas kerran.

I'm too fat to be loved

Minulla on kokoajan sellainen olo, että M jätti minut, koska olen liian lihava. Tämän ikävän, yksinäisen olon ja lihavuuden tunteen takia en ole syönyt tänään yhtään mitään. Heikko olo, mutten edes halua syödä. Tunnen itseni niin rumaksi, ällöttäväksi, kamalaksi ja ennen kaikkea yli-lihavaksi.

Minä vaan itken, itken ja itken. En kestä. Itsensä satuttaminen on useaan otteeseen käynyt vahvasti mielessä. En ainakaan vielä ole mitään tehnyt...

Alone

M jätti minut eilen. Hän kuulemma haluaa tasapainoisen ihmisen, jonka kanssa voi perustaa perheen. Hän on ollut viikon ajan ihastunut johonkin toiseen naiseen, jonka kanssa on käynyt kahvilla. Ja tämä kahvittelu ilmeisesti tapahtui meidän suhteen aikana.

Hän siis jätti minut sähköpostilla. Hän kirjoitti siihen, että haluaa kuitenkin olla minun kanssani väleissä ja _ainakin_ kaveri. Hän myös sanoi, että olen kaunis ja ihana nuori nainen, joka sai hänet iloiseksi pelkällä persoonallaan. Hänellä on kuulemma myös paljon hyviä muistoja meistä.

Olen varma, että tuo ''_ainakin_ kaveri'' meinaa sitä, että jos tämän uuden naisen kanssa ei kaikki mene niin kuin pitää, niin minä olen sitten se varavaihtoehto. Sitä ei tule tapahtumaan. Hän ei saa minua takaisin.

Mikä vika minussa on? Mitä minä olen tehnyt väärin? Olen mielestäni yrittänyt olla aina kiva ja mukava M:ää kohtaan, enkä ole tehnyt mitään tyhmää. Onko minun mielenterveysongelmat sitten kaikille niin iso pala purtavaksi, ettei suhteistani tule mitään. Olenko minä niin kamala ihminen, että olen ansainnut tämän kaiken paskan mitä niskaani sataa?

Kamala olo

Anteeksi. En varmaan pysty tuottamaan yhtäkään fiksun kuuloista lausetta. Minulla on aivan järkyttävä olo. Huimaa, oksettaa, väsyttää, päätä särkee. Kaikki tämä, koska jouduin ottamaan jälkiehkäisypillerin johtuen siitä, että unohdin ottaa eilen e-pillerin ajallaan ja pelkäsin kuollakseni tulevani raskaaksi. Kokoajan tuntuu, että kohta oksennan...

Eilisestä suklaan syönnistä huolimatta en ole lihonut. Kävin vaa'alla valmiina ahdistumaan, mutta lukema ei ollut muuttunut pahempaan suuntaan. Päin vastoin! Huh!

Uusi rakkauteni ruoan suhteen on raejuustoa, kurkkua ja jalapenoja. Suht kevyttä ja maailman parhaimman makuista! Söin sitä tänään. Lisäksi kaveri oli käymässä ja syötiin muutama tuulihattu kermavaahdon kera. Ahdistaa tuo ja nyt tulee yökkäysrefleksi, kun edes ajattelen koko asiaa.

Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen ja mennä makuulle. Niin kamala olo...

Suklaa...

Suklaa, sinä pirullinen keksintö. Miksi pilasit eilisen päiväni? Miksi sinun pitää olla niin taivaallisen hyvää?

Kuten yllä olevasta tekstistäkin huomaa, niin söin eilen suklaata. Nyt ahdistaa. Aijon siis tämän päivän kituuttaa itseäni. Muuten olisikin päivän syömiset menneet ihan jees, mutta sitten tuo suklaa tuli kuvioihin. Voi paska.

Tänään minun on pakko onnistua. En saa repsahtaa. Minun pitää olla kesään mennessä kaunis.

Minulla on leikkaus 24.4. Onneksi, sillä sitten kesäni ei mene pilalle! Ja pitäisi pystyä kävelemään ilman keppejä jo 1-2 päivän päästä leikkauksesta. Ihan omien tuntemusten mukaan.

Tämä on nyt aika lyhyt postaus. Ehkä illemmalla enemmän.

Kaloreita

Eilen söin ja join yhteensä n. 345kcal. Söin kuitenkin piltin, ennen kun tulin tänne M:n luokse. Alkoi pyörryttää niin paljon, että oli pakko. Illalla sitten M tuputti minulle leipää, joten oli pakko syödä. Valehtelin hänelle kuitenkin, että olen syönyt kunnolla jo kotona. Onneksi.

Tänään on tullut jo 40,5kcal. Helvetti. M:llä on vain kevytmaitoa, joten pakko sitä laittaa kahvin sekaan, kun en tykkää mustanakaan juoda..

Nukuin yöni todella huonosti. Heräilin jatkuvasti johonkin. Milloin peitto oli sängynlaidan yli ja milloin oli jano. Huoh. Pakko varmaan tässä nukkua vielä. Heräsin jo seitsemän aikaan ja join M:n kanssa aamukahvit ja sitten hän lähti kouluun. Itsellä edelleen polvi huonossa kunnossa, niin ei kouluunmenosta tullut mitään.

Kamomillateetä

Kello on kohta yksi. Tänään olen juonut 1,5 kuppia kahvia rasvattomalla maidolla, lasin vettä ja nyt juon kamomillateetä. Ajattelin tämänkin päivän selvitä vähäisillä kaloreilla ja ilman sitä helvetin kaakaota...

Tosin en tiedä miten se onnistuu, koska menen tänään ehkä M:n luokse. Jos menen, niin valehtelen hänelle syöneeni jo kotona ja ettei minulla ole nälkä. En voi heittää hukkaan tätä vähäkalorista putkea, mikä on juuri menossa. Tosin jos huomenna olen M:n luona koko päivän, niin en pysty enää valehtelemaan syöneeni. Silloin minun on pakko syödä. Toivottavasti keksisin jotain, että olisin muka syönyt. Pakko keksiä.

Minulla on kamala himo kokata jotain, mutten kuitenkaan halua itse syödä. Haluaisin tehdä jauhelihakastiketta ja makaronia, mutten todellakaan halua syödä. Ehkä jätän kokkaamatta, koska minulla on jo äidiltä saamat jauhelihapihvit, kastikkeet ja perunat jääkaapissa.

Minua on huimannut kamalasti koko päivän. Yritän silti selvitä syömättä. Tosin pelottaa, että jos menen M:n luo, niin menen junalla. Jos sitten pyörrynkin junassa. Otan sen riskin. Pakko.

I failed

Mä mokasin. Mä söin 30kcal edestä nuudelia. Tänään tullut n. 250kcal juomisista ja syömisistä. Helvetin kaakao. Miksi mä join sitä?

''Olet lihava''

Kello on jo yli kuusi, enkä ole syönyt tänään muruakaan. Hyvä niin. Kaloreita on silti kertynyt kolmen maitokahvin, kahden vesikaakaon (maidon kera) ja kahden teekupposen verran. Kokoajan tekisi mieli syödä jotain, mutta pidän pintani. Korkeintaan yhden piltin syön tänään, jos sitäkään. Toivottavasti pärjään ilman.

Hieman thinspoa tähän väliin:

Hyvää 50-vuotissyntymäpäivää isä!

Lauantaina oli siis isäni viisikymppiset. Ne olivat yllätysjuhlat. Isäni siis luuli menevänsä teatteriin, mutta kun tulikin paikan päälle, niin kaikki alkoi kiljua innoissaan ja laulettiin onnittelulaulu. Olin niin iloinen ja onnellinen isäni puolesta, että meinasin alkaa itkeä. Tirautinpa sitten pari kyyneltä kun pääsin kotiin. Isälläni oli niin hauskaa ja se oli iloinen.

Söin siellä kakkua. Söin siellä myös juustokakkua. Söin siellä tuulihattuja. Söin siellä sipsiä. Päätin isäni kunniaksi yrittää unohtaa kaikki syömisjutut, mutta sitten kun kotiin pääsin niin ahdistuin. Nytkin ahdistaa. Eilinen meni syömisen kannalta ihan perseelleen, etten halua edes muistaa mitä kaikkea suuhuni laitoin. En karkkia, mutta kaikenlaista muuta ruokaa.

En tänään mennyt kouluunkaan. Polvi niin pahassa kunnossa taas vaihteeksi, että parempi oli jäädä kotiin. Jos sitä huomenna pystyisi. En kuitenkaan ota asiasta stressiä, koska olen virallisesti sairaslomalla.

Rahat ovat tiukilla. Hävettää, kun joudun taas kohta pyytämään isältäni lisää rahaa. Päätin, etten osta ruokaa, vaan syön niitä mitä kaapista löytyy. Tietysti välttämättömimmät, eli maito, kahvi, tee, piltti ja tupakka. Muut ovat toissijaisia. Ehkä laihtuisinkin paremmin, jos kaapissa ei ole kokoajan jotain mussutettavaa.

Perjantaina värjäsin rastani ruskeiksi! Se oli sellainen päähän pisto tehdä nyt se, mitä olin kauan miettinyt. Ja hyvä tuli!

Tänään en syö. En todellakaan. Voisin yrittää paastota. Pelkäänpä, että yritykseksi jääkin...

Ihana päivä

Olin siis tiistaina koulussa. Se meni yllättävän hyvin. No, enpä minä siellä muuta tehnyt kuin juonut kahvia, käynyt tupakalla ja pölissyt muiden kanssa. Enhän minä siellä oikein muuta voinutkaan tehdä, koska ne opettajat eivät olleet saaneet tarvittavaa materiaalia, että voisin opiskella. Kävikin myös niin, etten ole ollut loppuviikkona koulussa, enkä huomennakaan mene. Syynä tähän se, että eilen minulla oli poliaika juuri suoraan sen muutaman tunnin koulupäivän päälle. Tänään taas oltaisiin menty klo 11 kouluun, mutta koska muut menevät urheilemaan, enkä minä pysty polveni takia, niin minun oli parempi jäädä kotiin ja huomenna on etäpäivä. Ensi viikolla sitten taas ja annettiinhan minulle neljä eri tehtävää, mitä tulisi tehdä.

Eilen oli ihana päivä. Tulin M:n luokse ja mietittiin, että mitä tehtäisiin. Mentiin sitten kauppaan ja ostettiin jätskit. M osti myös oluen ja minä kuivan omenasiiderin ja menimme M:n kotikaupungin uimarantaan laiturille istumaan auringonpaisteeseen ja syötiin jätskiä ja juotiin. Oli jotenkin tosi romanttista. :) Aluksi oli siis suunnitelmissa mennä esim. Tampereelle terassille, mutta päädyimme tuohon vaihtoehtoon. Onneksi!

Syömiset ovat viimeaikoina menneet aika päin helvettiä suoraan sanoen. Tosin eilen meni ihan jees: Aamulla muroja kera rasvattoman maidon ja kahvia, päivällä kaksi leipää ja vettä, jäätelö ja siideri ja illalla vielä kaksi leipää ja suklaapatukka. Nuo herkut olisi tietenkin voinut jättää pois, mutta ei voi mitään.

Tänään olen herännyt seitsemältä, enkä ole vielä mitään syönyt. Onneksi! Enkä syökään ainakaan ennen kuin M pääsee koulusta ja tämä tapahtuu joskus kolmen maissa.

Yritin etsiä tähän jotain kivaa kuvaa, mutta huonoin tuloksin. Olkoon sitten kuvaton postaus.

Koulun alku

En ole hetkeen kirjoitellut. Ei ole ollut aikaa tai sitten en ole vain yksinkertaisesti jaksanut. Olen ollut todella väsynyt ja silloin kun olen ollut virkeä, niin kokoajan menossa.

Ei tässä ole oikein mitään ihmeellistä tapahtunut. Sovimme koululla, että aloitan huomenna koulun, vaikka minulla on virallisesti sairaslomaa. Käyn sen verran mitä pystyn. Jännittää pirusti. Toivottavasti tämä ilta ei sitten mene ihan ahdistuessa. Ainakin kun kävin katsomassa tulevaa luokkaani, niin he ovat aika äänekkäitä ja ''villejä''. En tiedä miten sopeudun sinne. Toivottavasti ihan hyvin ja pääsen mukaan porukkaan.

Nytkin jo ahdistaa, kun pelottaa se huominen. Toivottavasti loppuilta menisi paremmin. Pitäisi keksiä jotain mukavaa tekemistä.

Olin viime yön M:n luona. Harmittaa, ettemme ehtineet juurikaan olla kaksin. Eilen lähdimme seitsemän aikoihin M:n kavereiden kanssa pelaamaan biljardia ja olimme M:n luona puolen yön aikaan. Siinä tehtiin iltapesut ja pisut ja mentiin nukkumaan. Aamulla sitten nukuin tosi pitkään ja M:n pitikin heittää minut jo aikaisin kotiin, koska hänen äitinsä tarvitsi autoa. Ahdistaa senkin takia, koska en tiedä koska näemme seuraavan kerran, koska minulla on koulua ja viikonloppuna menoa :/

Leikkaus

Kävin tänään kirurgian poliklinikalla polveni takia. Menen leikkaukseen, koska minulla on nivelkierukka rikkoutunut. Leikkaus on 1-2 kuukauden kuluttua, eli luultavasti käytän keppejä siihen asti ja luultavasti vielä sen jälkeenkin. Sairaslomaakin minulla on seuraavat kaksi kuukautta, mutta aijon mä koulussa käydä ainakin sen mitä pystyn.

Tänään en ole taaskaan muuta tehnyt kuin nukkunut. Heräsin kahdeksalta, kävin tupakilla ja päätin mennä takaisin nukkumaan. Heräsin varttia vaille 11. Pelästyin jo, että olisin myöhästynyt lääkäristä. Yhdeltä oli röntgen ja puoli kaksi lääkäri. Olin loppujen lopuksi kolmelta kotona ja menin nukkumaan. Heräsin sitten vähän vajaa viisi. Jotenkin rauhoittavaa, kun päivät kuluu nukkuessa. Ei edes ehdi ahdistua, kun nukkuu vaan.

Ei minulla nyt ole oikein mitään tähdellistä asiaa. Voi olla, että iltasella alan pohdiskella ja tännekin jotain rustailen.

Vispipuuroa

Söin itsetehtyä vispipuuroa. Alkoi yhtäkkiä ahdistaa aivan jumalattoman paljon. En saanut henkeä. Aloin täristä. Kavereita oli kylässä, enkä halunnut heille näyttää ahdistustani. Oli vain pakko syödä...

Koko päivän on ollut aivan ihmeellinen olo. Ihan kuin olisin liikkeessä kokoajan, vaikka istuisin tai makaisin paikallani. Tai sitten jos istun suorassa, niin tuntuu, että olisin aivan vinossa. Aivan järkyttävä olo, enkä kestä tätä. Lähde pois, jooko?

Olen huomannut, että olen alkanut nauttia yksin olosta täysin siemauksin. Nykyään en oikein edes jaksa nähdä kavereita. Mieluummin olen yksin. Ennen minulle oli kamala ongelma olla yksin kotona. Nyt se on vain ihanaa. Saan tehdä mitä haluan, olla miten haluan, näännyttää itseäni jos haluan, eikä kukaan näe.

Pelottaa. Olen luultavasti keskiviikkona menossa M:n luokse. Ja aivan varmasti käymme jossain ulkona syömässä tai hän tuputtaa pakastepizzaa tai rasvakeittimellä tehtyjä ranskalaisiaan minulle. En kestä. Mitä voin tehdä? En halua näyttää M:lle mikä tämä tilanne oikeasti on. En halua hänen tietävän. Hänestä tuntuu niin pahalta joka kerta, kun kerron, että minua ahdistaa. En tiedä miten hän reagoisi, jos saisi tietää, mitä nyt on meneillään. Hän ei varmaan jaksaisi minua enää sen jälkeen...

Unia ja ikävöintiä

Näin unta, että olin McDonaldsissa M:n ja hänen kaverinsa kanssa. Tilasin ruoan ja se oli niin kamalaa puljausta ja minulla kesti niin kauan, että M ja hänen kaverinsa olivat ehtineet jo syömään. Menin heidän kanssaan samaan pöytään ja aloin itkeä, kun otti päähän niin paljon. M vaan nauroi minulle. Sitten heräsin. Onneksi, koska olisin varmaan ahdistunut suunnattomasti, jos olisin ehtinyt syödä.

Minulla piti tänään olla verikokeet, mutta lääkäri ei ollut saanut aikaiseksi laittaa lähetettä. Huomenna minulla on se käynti kirurgian poliklinikalla ja keskiviikkona koululla kuraattori.

Eilen illalla minulle tuli yhtäkkiä ikävä jotain. En edes tiennyt mitä. En olisi halunnut mennä nukkumaan, koska ikävöin jotain, mistä ei ollut tietoakaan. Outoa.

Kyyneleitä keräillen

Eilen olin viihteellä kavereiden kanssa. Oli ihan hauskaa juu, mutta siinä vaiheessa, kun joku nainen kaatoi juomansa päälleni, niin meinasin alkaa itkeä. Se oli jotenkin vika tikki sille, että on muutenkin ollut niin vaikeaa. Siinä sitten itkua pidätellessäni joku mies tuli pyytämään minua pöytäänsä juttelemaan. Menin sitten, koska kaverini jutteli jonkun muun kanssa. Ei siinä mitään, juteltiin niitä näitä ja hän kehui minua hyvin kauniiksi. Tuli hyvä mieli. Lisäksi kun olimme lähdössä baarista, yksi tuttuni tuli sanomaan, että yksi nuori mies, jonka kanssa juttelin aijemmin samana iltana, oli kysynyt häneltä, että kuka olen ja että olen todella ihana. Sain ihailijan. Aww!

Tänään olen ollut väsynyt ja itkuinen. Ehkä minun pitäisi nukkua hetki. Jos se vaikka helpottaisi tähän ahdistukseenkin. Olen väsynyt elämään. Kunpa voisin nukkua tämän kaiken ohi. Olisi vain helpompaa...

Hei vaan bustaajat

Päätin rohkaistua ja laittaa itsestäni kuvan tänne.

Olkaa hyvät. Älkää tappako.

Erilainen aamu

Eilen illalla ahdistukseni nousi siihen pisteeseen, että jouduin ottamaan rauhoittavia. Laitoin M:lle viestin, että menen jo aikaisin nukkumaan ahdistuksen vuoksi ja hyvät yöt. Sanoin myös, että hän on tärkeä minulle. M sitten toivotteli jaksamiset ja halit ja sanoi, että ikävöi minua. Sanoi myös, että on minun tukenani. Se oli hyvä kuulla.

Heräsin ja olo oli outo. Minulla on joka päivä tätä samaa. Itsensä, ruoan ja ahdistuksen kanssa kamppailua. Kaikki päivät tuntuvat samalta. Ajattelin yrittää jotenkin muuttaa tätä päivää; join aamulla teetä, enkä kahvia. Lisäksi ajattelin laittaa saunan päälle. Jospa tämä päivä eroaisi edes jotenkin muista.

Olen miettinyt, että olisiko minulla pokkaa laittaa itsestäni kuva tänne. Laitan sen, jos se saa kannatusta.

Pimeyteen meidät merkitään

Söin maustamatonta vähärasvaista jogurttia ja viinirypäleitä. Ahdistuin. Ahdistuin niin paljon, että yritin oksentaa. Mitään ei tullut, mutta oksennuksen maku suussa. Ahdistuin lisää. Makasin vessan lattialla, itkin ja tärisin. Yritin uudestaan ja ei vieläkään mitään. Aloin hulluna tehdä vatsalihaksia. Tärisen edelleen. Olen sekaisin.

(En ikinä pysty oksentamaan, oli sitten kuinka huono olo tahansa. En edes humalassa tai krapulassa.)

Jälkeenpäin vain oksennuksen makuinen röyhtäys.

Kunhan silmäni tottuu tähän hämärään

Söin ja ahdistuin. 
Hakkasin ja raavin itseäni. 
Itkin. 
En kestänyt sitä tunnetta, kun maha on täysi. 
Voin jopa tuntea, kuinka se kaikki siirtyy läskiksi ihoni alle. 
Se kihelmöi.

Tänään oli psykologiaika. Juttelimme aika paljon äidistäni ja suhteestani häneen. Siitä, kuinka en ole saanut tarvitsemaani rakkautta ja huolenpitoa häneltä, vaan pelkkää alistamista ja maan rakoon polkemista, välillä jopa välinpitämättömyyttä. Puhuimme hänen alkoholismistaan ja siitä, kuinka hänen on pakko selitellä juomistaa kaikenlaisilla ihan järjettömillä tavoilla. Mietin vain; Miksi juuri minulla on tuollainen äiti? 

Käyntini jälkeen äitipuoleni tuli koirani kanssa käymään. Minulla olikin jo Mallaa ikävä. Koirani asuu isäni ja äitipuoleni luona siksi, koska se on todella arka ja täällä kerrostalossa se varmaan vain haukkuisi kaikkia ääniä. Juttelimme äitipuolen kanssa kaikenlaista. Aikalailla pinnallisia asioita, mutta kuitenkin.

Pari kaveria kävi myös kääntymässä, mutta lähtivät sitten johonkin synttäribileisiin. Minuakin pyydettiin sinne ja yksi kaverini pyysi baariin, mutten taida jaksaa lähteä. Väsyttää.

Sinä anonyymi...

... joka piinaat minua kokoajan ilkeillä kommenteillasi.

Jos sinulla ei ole muuta tekemistä, kuin haukkua minua kommenteissasi, niin voisitko lopettaa. Ne eivät hyödytä yhtään mitään. Ei kukaan ole pakottanut sinua lukemaan blogiani. Kantasi on tullut harvinaisen selväksi.

Aamuni

Herään. Jään hetkeksi makaamaan sohvalle, kunnes jaksan vihdoin mennä keittämään kahvia. Käyn tupakilla. Otan kupillisen kahvia ja istahdan sohvalle. Juon sen hiljalleen. Otan toisen kupillisen. Puolessa välissä kuppia kahvin maku alkaa oksettaa. Kaadan sen viemäriin ja juon lasin vettä. Käyn taas tupakilla.

En jaksa käydä suihkussa. Riisun yöpuvun ja katson itseäni peilistä lumenvalkoiset alusvaatteet päällä. Ahdistun. Katson jokaista ruumiinosaa. Kaikki oksettavat minua. Kyyneleet nousevat silmiini, mutta en päästä niitä valumaan pitkin kasvojani. En voi. Se olisi jo liian sairasta. Enhän minä ole sairas. Enhän? Puen ja yritän unohtaa sen minkä juuri näin. Niin vaikeaa kuin se onkin...

Tänään on nuorisopsykiatrian poliklinikalla aika. Isäni vie minut sinne ja minua pelottaa, että hän ehdottaa Hesburgerissa syöntiä polikäynnin päätteeksi. Pakko valehdella, että olen syönyt. Pakko. Vaikka siellä onkin vaihtoehtona salaatteja, niin niissäkin on liikaa kaloreita. Eilinen meni muutenkin huonosti syömisten suhteen. Tänään pakko skarpata.

Äiti, miksi?

Äiti, miksi olet niin epäreilu?

Äitini soitti minulle tänään. Hän pyysi minua luokseen käymään sunnuntaina, niin kuin yleensä on tapana. Sitten hän kyseli minulta, että olenko jo käynyt veljeni uudessa kämpässä, kun tämä muutti sinne juuri. Sanoin, etten ole ja äitini sitten sanoi, että on huomenna menossa käymään siellä ja viemään astioita. Mitä ihmettä? Silloin kun minä muutin omaan kämppään, niin sain itse hakea astiani äitini luota. Lisäksi veljeni on asunut omassa kämpässä hyvällä säkällä ehkä puoli viikkoa ja äiti on menossa heti käymään siellä. Itse olen asunut omillani jo yli puoli vuotta ja äiti ei ole edes ehdottanut, että tulisi käymään.

Lisäksi yleensä kun käymme sunnuntaina äidin luona, hän pakkaa ruokaa mukaan. Jos veljeni ei ole tullut käymään, niin meidän pitää siskoni kanssa viedä hänelle ruokaa. Kuitenkin jos minä jätän jonkin esteen takia menemättä ja pyydän siskoani tuomaan ruokaa minulle, niin äitini sanoo siskolleni, että ''Jos ei paikalle vaivaudu, niin ei sille ruokaakaan tarvitse viedä.'' Mitä?

Äiti on aina ollut epäreilu minua kohtaan. Ja kaikki vain siksi, ettei hän olisi koskaan edes halunnut minua. Kiitos.

Pieni avautuminen

Yksi blogipostaus sai minut miettimään...

Jos joillekin on ongelma minun laihduttamiseni, niin mitä sitten. Ei se ole heiltä mitenkään päin pois, jos nyt muutaman ylimääräisen kilon pudotan. Jotenkin tuntuu, että ihmisillä on kamala tarve paasata heti, jos alkaa laihduttaa. Ehkei laihdutustapani ole kaikista terveellisin, mutta mitä minä sille voin, että pää on pipi? Mitä minä sille voin, että syöminen ahdistaa? Mitä minä sille voin, että polveni on paskana, enkä pääse urheilemaan? Jollainhan minun on kesäkuntoon päästävä. Se, että he hokevat minulle ''Ei sun tartte laihtua! Sä oot kaunis ja sulla on hyvä vartalo noinkin, mieluiten vielä muutama lisäkilo sais tulla.'' ei hyödytä yhtään mitään. Ei se saa minun mieltäni yhtäkkiä paranemaan ja saa minua ajattelemaan, että olen hyvä näin. Ei se ole muiden asia mitä minä elämälläni teen. Olen jo täysi-ikäinen, eikä kenelläkään ole oikeutta enää puuttua asioihini, joten älkää edes yrittäkö.

Ihmiset, tajutkaa jo!

Ruoka

En meinannut saada illalla unta, koska mietin ruokaa, syömistä ja mitä söisin tänään. En ole myöskään saanut oikein mitään aikaseksi tänään, koska mietin ruokaa ja syömistä. Olenko sairas?

Heräsin puoli kuusi aamuyöstä ja meinasin jo nousta ylös. Kuitenkin katsottuani kelloa päätin, etten todellakaan nouse vielä. Olin mennyt nukkumaan puolen yön aikaan ja silti virkeänä puoli kuudelta. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Loppujen lopuksi nousin vähän vaille kahdeksan. Join aamukahvit ja minulla on aivan ihmeellinen olo. Päässä tulee välillä outo ''humahdus'' ja näkö alkaa heitellä oudosti. Tuntuu, että kaikki värisee. Esineet, seinät, kalusteet, kaikki.

Minulla on myös kamala pakkomielle katsella ruokaohjelmia, reseptejä ja kaikkea mikä liittyy jotenkin ruokaan. En kestä. Mieleeni ei mahdu mikään muu kuin ruoka. Taidan olla sekoamassa.