Noin kahden kuukauden kuluttua otan tietokoneen syliini ja alan kirjoittaa. Kaikkea on ehtinyt tapahtua, ehkä liikaakin...
''Ahdistukseltani en pysty edes kunnolla hengittämään. Se on raskasta ja pinnallista. Paikka tuoksuu sairaalalta ja minä haluan kuolla.
Juuri viikonloppuna itkin vuoteessa avopuolison nukkuessa vieressä. Itkin, koska en jaksa enää. Halusin silloinkin vain kuolla ja sitten avokki heräsi...''
Minulla on juuri alkanut päiväosastojakso psykiatrian poliklinikalla. Vaaleahiuksinen sairaanhoitaja, jolla ehdin käymään vain kaksi kertaa juttelemassa, kirjoitti minulle lähetteen vähintään neljän viikon mittaiselle jaksolle.
Kuolemanhaluni on ollut pelottavan suuri ja olen vahingoittanut itseäni. Oloni on huonontunut viikonlopun aikana paljon. Niin paljon, etten jaksa enää edes siivota. Aijemmin huonosta olostani huolimatta kuurasin vessaa ja pyyhin pölyjä päivät pitkät. Nyt en edes siihen kykene. Alan jo pelkäämään, mihin tämä olo minut vie...
Vaa'allakaan en ole käynyt sen koommin. En ole uskaltanut, koska olen aivan varma, että se tuo silmiini niin kamalia lukuja, että silloin viimeistään tekisin sen lopullisen teon...
Päiväosastolla polkkatukkainen omahoitajani kyselee minulta, onko minulla itsetuhoisten ajatusten lisäksi suunnitelmia. Vastaan kieltävästi, vaikka tiedän jo mitä aikoisin tehdä, jos kiperä tilanne tulee kohdalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti