Leikkaus

Kävin tänään kirurgian poliklinikalla polveni takia. Menen leikkaukseen, koska minulla on nivelkierukka rikkoutunut. Leikkaus on 1-2 kuukauden kuluttua, eli luultavasti käytän keppejä siihen asti ja luultavasti vielä sen jälkeenkin. Sairaslomaakin minulla on seuraavat kaksi kuukautta, mutta aijon mä koulussa käydä ainakin sen mitä pystyn.

Tänään en ole taaskaan muuta tehnyt kuin nukkunut. Heräsin kahdeksalta, kävin tupakilla ja päätin mennä takaisin nukkumaan. Heräsin varttia vaille 11. Pelästyin jo, että olisin myöhästynyt lääkäristä. Yhdeltä oli röntgen ja puoli kaksi lääkäri. Olin loppujen lopuksi kolmelta kotona ja menin nukkumaan. Heräsin sitten vähän vajaa viisi. Jotenkin rauhoittavaa, kun päivät kuluu nukkuessa. Ei edes ehdi ahdistua, kun nukkuu vaan.

Ei minulla nyt ole oikein mitään tähdellistä asiaa. Voi olla, että iltasella alan pohdiskella ja tännekin jotain rustailen.

Vispipuuroa

Söin itsetehtyä vispipuuroa. Alkoi yhtäkkiä ahdistaa aivan jumalattoman paljon. En saanut henkeä. Aloin täristä. Kavereita oli kylässä, enkä halunnut heille näyttää ahdistustani. Oli vain pakko syödä...

Koko päivän on ollut aivan ihmeellinen olo. Ihan kuin olisin liikkeessä kokoajan, vaikka istuisin tai makaisin paikallani. Tai sitten jos istun suorassa, niin tuntuu, että olisin aivan vinossa. Aivan järkyttävä olo, enkä kestä tätä. Lähde pois, jooko?

Olen huomannut, että olen alkanut nauttia yksin olosta täysin siemauksin. Nykyään en oikein edes jaksa nähdä kavereita. Mieluummin olen yksin. Ennen minulle oli kamala ongelma olla yksin kotona. Nyt se on vain ihanaa. Saan tehdä mitä haluan, olla miten haluan, näännyttää itseäni jos haluan, eikä kukaan näe.

Pelottaa. Olen luultavasti keskiviikkona menossa M:n luokse. Ja aivan varmasti käymme jossain ulkona syömässä tai hän tuputtaa pakastepizzaa tai rasvakeittimellä tehtyjä ranskalaisiaan minulle. En kestä. Mitä voin tehdä? En halua näyttää M:lle mikä tämä tilanne oikeasti on. En halua hänen tietävän. Hänestä tuntuu niin pahalta joka kerta, kun kerron, että minua ahdistaa. En tiedä miten hän reagoisi, jos saisi tietää, mitä nyt on meneillään. Hän ei varmaan jaksaisi minua enää sen jälkeen...

Unia ja ikävöintiä

Näin unta, että olin McDonaldsissa M:n ja hänen kaverinsa kanssa. Tilasin ruoan ja se oli niin kamalaa puljausta ja minulla kesti niin kauan, että M ja hänen kaverinsa olivat ehtineet jo syömään. Menin heidän kanssaan samaan pöytään ja aloin itkeä, kun otti päähän niin paljon. M vaan nauroi minulle. Sitten heräsin. Onneksi, koska olisin varmaan ahdistunut suunnattomasti, jos olisin ehtinyt syödä.

Minulla piti tänään olla verikokeet, mutta lääkäri ei ollut saanut aikaiseksi laittaa lähetettä. Huomenna minulla on se käynti kirurgian poliklinikalla ja keskiviikkona koululla kuraattori.

Eilen illalla minulle tuli yhtäkkiä ikävä jotain. En edes tiennyt mitä. En olisi halunnut mennä nukkumaan, koska ikävöin jotain, mistä ei ollut tietoakaan. Outoa.

Kyyneleitä keräillen

Eilen olin viihteellä kavereiden kanssa. Oli ihan hauskaa juu, mutta siinä vaiheessa, kun joku nainen kaatoi juomansa päälleni, niin meinasin alkaa itkeä. Se oli jotenkin vika tikki sille, että on muutenkin ollut niin vaikeaa. Siinä sitten itkua pidätellessäni joku mies tuli pyytämään minua pöytäänsä juttelemaan. Menin sitten, koska kaverini jutteli jonkun muun kanssa. Ei siinä mitään, juteltiin niitä näitä ja hän kehui minua hyvin kauniiksi. Tuli hyvä mieli. Lisäksi kun olimme lähdössä baarista, yksi tuttuni tuli sanomaan, että yksi nuori mies, jonka kanssa juttelin aijemmin samana iltana, oli kysynyt häneltä, että kuka olen ja että olen todella ihana. Sain ihailijan. Aww!

Tänään olen ollut väsynyt ja itkuinen. Ehkä minun pitäisi nukkua hetki. Jos se vaikka helpottaisi tähän ahdistukseenkin. Olen väsynyt elämään. Kunpa voisin nukkua tämän kaiken ohi. Olisi vain helpompaa...

Hei vaan bustaajat

Päätin rohkaistua ja laittaa itsestäni kuvan tänne.

Olkaa hyvät. Älkää tappako.

Erilainen aamu

Eilen illalla ahdistukseni nousi siihen pisteeseen, että jouduin ottamaan rauhoittavia. Laitoin M:lle viestin, että menen jo aikaisin nukkumaan ahdistuksen vuoksi ja hyvät yöt. Sanoin myös, että hän on tärkeä minulle. M sitten toivotteli jaksamiset ja halit ja sanoi, että ikävöi minua. Sanoi myös, että on minun tukenani. Se oli hyvä kuulla.

Heräsin ja olo oli outo. Minulla on joka päivä tätä samaa. Itsensä, ruoan ja ahdistuksen kanssa kamppailua. Kaikki päivät tuntuvat samalta. Ajattelin yrittää jotenkin muuttaa tätä päivää; join aamulla teetä, enkä kahvia. Lisäksi ajattelin laittaa saunan päälle. Jospa tämä päivä eroaisi edes jotenkin muista.

Olen miettinyt, että olisiko minulla pokkaa laittaa itsestäni kuva tänne. Laitan sen, jos se saa kannatusta.

Pimeyteen meidät merkitään

Söin maustamatonta vähärasvaista jogurttia ja viinirypäleitä. Ahdistuin. Ahdistuin niin paljon, että yritin oksentaa. Mitään ei tullut, mutta oksennuksen maku suussa. Ahdistuin lisää. Makasin vessan lattialla, itkin ja tärisin. Yritin uudestaan ja ei vieläkään mitään. Aloin hulluna tehdä vatsalihaksia. Tärisen edelleen. Olen sekaisin.

(En ikinä pysty oksentamaan, oli sitten kuinka huono olo tahansa. En edes humalassa tai krapulassa.)

Jälkeenpäin vain oksennuksen makuinen röyhtäys.

Kunhan silmäni tottuu tähän hämärään

Söin ja ahdistuin. 
Hakkasin ja raavin itseäni. 
Itkin. 
En kestänyt sitä tunnetta, kun maha on täysi. 
Voin jopa tuntea, kuinka se kaikki siirtyy läskiksi ihoni alle. 
Se kihelmöi.

Tänään oli psykologiaika. Juttelimme aika paljon äidistäni ja suhteestani häneen. Siitä, kuinka en ole saanut tarvitsemaani rakkautta ja huolenpitoa häneltä, vaan pelkkää alistamista ja maan rakoon polkemista, välillä jopa välinpitämättömyyttä. Puhuimme hänen alkoholismistaan ja siitä, kuinka hänen on pakko selitellä juomistaa kaikenlaisilla ihan järjettömillä tavoilla. Mietin vain; Miksi juuri minulla on tuollainen äiti? 

Käyntini jälkeen äitipuoleni tuli koirani kanssa käymään. Minulla olikin jo Mallaa ikävä. Koirani asuu isäni ja äitipuoleni luona siksi, koska se on todella arka ja täällä kerrostalossa se varmaan vain haukkuisi kaikkia ääniä. Juttelimme äitipuolen kanssa kaikenlaista. Aikalailla pinnallisia asioita, mutta kuitenkin.

Pari kaveria kävi myös kääntymässä, mutta lähtivät sitten johonkin synttäribileisiin. Minuakin pyydettiin sinne ja yksi kaverini pyysi baariin, mutten taida jaksaa lähteä. Väsyttää.

Sinä anonyymi...

... joka piinaat minua kokoajan ilkeillä kommenteillasi.

Jos sinulla ei ole muuta tekemistä, kuin haukkua minua kommenteissasi, niin voisitko lopettaa. Ne eivät hyödytä yhtään mitään. Ei kukaan ole pakottanut sinua lukemaan blogiani. Kantasi on tullut harvinaisen selväksi.

Aamuni

Herään. Jään hetkeksi makaamaan sohvalle, kunnes jaksan vihdoin mennä keittämään kahvia. Käyn tupakilla. Otan kupillisen kahvia ja istahdan sohvalle. Juon sen hiljalleen. Otan toisen kupillisen. Puolessa välissä kuppia kahvin maku alkaa oksettaa. Kaadan sen viemäriin ja juon lasin vettä. Käyn taas tupakilla.

En jaksa käydä suihkussa. Riisun yöpuvun ja katson itseäni peilistä lumenvalkoiset alusvaatteet päällä. Ahdistun. Katson jokaista ruumiinosaa. Kaikki oksettavat minua. Kyyneleet nousevat silmiini, mutta en päästä niitä valumaan pitkin kasvojani. En voi. Se olisi jo liian sairasta. Enhän minä ole sairas. Enhän? Puen ja yritän unohtaa sen minkä juuri näin. Niin vaikeaa kuin se onkin...

Tänään on nuorisopsykiatrian poliklinikalla aika. Isäni vie minut sinne ja minua pelottaa, että hän ehdottaa Hesburgerissa syöntiä polikäynnin päätteeksi. Pakko valehdella, että olen syönyt. Pakko. Vaikka siellä onkin vaihtoehtona salaatteja, niin niissäkin on liikaa kaloreita. Eilinen meni muutenkin huonosti syömisten suhteen. Tänään pakko skarpata.

Äiti, miksi?

Äiti, miksi olet niin epäreilu?

Äitini soitti minulle tänään. Hän pyysi minua luokseen käymään sunnuntaina, niin kuin yleensä on tapana. Sitten hän kyseli minulta, että olenko jo käynyt veljeni uudessa kämpässä, kun tämä muutti sinne juuri. Sanoin, etten ole ja äitini sitten sanoi, että on huomenna menossa käymään siellä ja viemään astioita. Mitä ihmettä? Silloin kun minä muutin omaan kämppään, niin sain itse hakea astiani äitini luota. Lisäksi veljeni on asunut omassa kämpässä hyvällä säkällä ehkä puoli viikkoa ja äiti on menossa heti käymään siellä. Itse olen asunut omillani jo yli puoli vuotta ja äiti ei ole edes ehdottanut, että tulisi käymään.

Lisäksi yleensä kun käymme sunnuntaina äidin luona, hän pakkaa ruokaa mukaan. Jos veljeni ei ole tullut käymään, niin meidän pitää siskoni kanssa viedä hänelle ruokaa. Kuitenkin jos minä jätän jonkin esteen takia menemättä ja pyydän siskoani tuomaan ruokaa minulle, niin äitini sanoo siskolleni, että ''Jos ei paikalle vaivaudu, niin ei sille ruokaakaan tarvitse viedä.'' Mitä?

Äiti on aina ollut epäreilu minua kohtaan. Ja kaikki vain siksi, ettei hän olisi koskaan edes halunnut minua. Kiitos.

Pieni avautuminen

Yksi blogipostaus sai minut miettimään...

Jos joillekin on ongelma minun laihduttamiseni, niin mitä sitten. Ei se ole heiltä mitenkään päin pois, jos nyt muutaman ylimääräisen kilon pudotan. Jotenkin tuntuu, että ihmisillä on kamala tarve paasata heti, jos alkaa laihduttaa. Ehkei laihdutustapani ole kaikista terveellisin, mutta mitä minä sille voin, että pää on pipi? Mitä minä sille voin, että syöminen ahdistaa? Mitä minä sille voin, että polveni on paskana, enkä pääse urheilemaan? Jollainhan minun on kesäkuntoon päästävä. Se, että he hokevat minulle ''Ei sun tartte laihtua! Sä oot kaunis ja sulla on hyvä vartalo noinkin, mieluiten vielä muutama lisäkilo sais tulla.'' ei hyödytä yhtään mitään. Ei se saa minun mieltäni yhtäkkiä paranemaan ja saa minua ajattelemaan, että olen hyvä näin. Ei se ole muiden asia mitä minä elämälläni teen. Olen jo täysi-ikäinen, eikä kenelläkään ole oikeutta enää puuttua asioihini, joten älkää edes yrittäkö.

Ihmiset, tajutkaa jo!

Ruoka

En meinannut saada illalla unta, koska mietin ruokaa, syömistä ja mitä söisin tänään. En ole myöskään saanut oikein mitään aikaseksi tänään, koska mietin ruokaa ja syömistä. Olenko sairas?

Heräsin puoli kuusi aamuyöstä ja meinasin jo nousta ylös. Kuitenkin katsottuani kelloa päätin, etten todellakaan nouse vielä. Olin mennyt nukkumaan puolen yön aikaan ja silti virkeänä puoli kuudelta. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Loppujen lopuksi nousin vähän vaille kahdeksan. Join aamukahvit ja minulla on aivan ihmeellinen olo. Päässä tulee välillä outo ''humahdus'' ja näkö alkaa heitellä oudosti. Tuntuu, että kaikki värisee. Esineet, seinät, kalusteet, kaikki.

Minulla on myös kamala pakkomielle katsella ruokaohjelmia, reseptejä ja kaikkea mikä liittyy jotenkin ruokaan. En kestä. Mieleeni ei mahdu mikään muu kuin ruoka. Taidan olla sekoamassa.

Napsahti

Tosiaan. Jokin minulla kilahti tänään päässä. Ahdistaa oma itseni, ahdistaa syöminen, ahdistaa painoni, ahdistaa kaikki. Tätä päivää ennen kaikki oli suhteellisen ok tämän kaiken suhteen. Sitten napsahti; Minun on pakko laihtua keinolla millä hyvänsä. Pakko.

Kuten sanoin, en pysty urheilemaan, niin pakko vähentää syömistä. En ole tänään syönyt kuin ravintolassa ruoan ja siskoni halusi syödä kanssani puoliksi palan suklaakakkua. Oli pakko. Nyt ahdistaa.

I want to lose weight

Tänään päivän saldo:

- 3 kuppia kahvia maitoineen

- eucamenthol karkki

- lasillinen Pepsi Maxia

- 2 kuppia valkoista teetä maitoineen

- vettävettävettä

Mielestäni ihan hyvin ottaen huomioon, että olen herännyt tänään 07:30 ja kello on nyt 16:15.

Jospa vihdoin saisin itseni taas ruotuun. En pysty urheilemaan polveni takia, joten pakko ruoista nitistää. Tästä se lähtee taas! Tervetuloa kaunis minä!

Tosin tänään on heti edessä ensimmäinen haaste: Juurikin se synttäriruokailu perheen kanssa ravintolassa. Ajattelin, että söisin kanasalaatin. Olen käynyt samaisessa ravintolassa ennenkin syömässä ja se kanasalaatti oli ihan hyvää. Ei sekään varmaan päätä huimaa kaloreiden vähyydellä, mutta parempi sekin kuin ranskalaiset ja hampurilainen!

Läskiahdistusta ja lääkkeitä

Olen lihonut. Olen menettänyt kontrollini aika päiviä sitten. Ahdistaa jumalattoman paljon tämä. Siksipä tänään en ole syönyt mitään. Olemme menossa perheen kanssa ravintolaan syömään isän syntymäpäivän kunniaksi. Jospa pystyisin siihen asti olemaan syömättä. Minua oksettaa suunnattomasti oma vartaloni tällä hetkellä. Miten olen päästänyt itseni lihomaan? Se on tätä, kun alkaa seurustella (tai mitä tämä ikinä lieneekään), niin alkaa kiloja kertyä...

Minulla oli poliklinikalla hoitoneuvottelu. Siellä päätettiin, että aloitan koulun syksyllä alusta. Huoh. Mitäköhän siitäkin tulee. Ei varmaan hevon paskaa, koska en tunne sieltä ketään ja he ovat vain nuorempia ja nuorempia kuin minä.

Lisäksi minulla nostettiin lääkemäärää. Jouduinpa tuossa yksi päivä ostamaan isomman dosetin, että mahtuu kaikki lääkkeet siihen. Olen sairas, niin sairas.

Minut ollaan myös siirtämässä nuorisopolilta pois, koska olen jo 18. Tosin ei se vielä moneen kuukauteen tule tapahtumaan, mutta kuitenkin. Aika haikeaa, kun tuolla polilla käynyt vuodesta 2009.

Asiat ovat M:n kanssa alkaneet sujua edes jotenkin. Otin vähän etäisyyttä häneen ja hän taisi ymmärtää yskän, ettei kaikki ole okei. Hän alkoi itse ottaa enemmän yhteyttä minuun. Yhtenäkin päivänä hän soitti minulle kolme kertaa ''Ei mulla mitään asiaa ollu, kunhan soittelen.'' :) Jospa tämä tästä vihdoin.

Epätoivo

Olin tuossa tupakalla ja vaivuin niin järkyttävään epätoivoon, että meinaa itku päästä. Elämä koettelee tätä tyttöä nyt toden teolla. Fyysinen ja psyykkinen terveys paskana, ihmissuhteissa järkyttävät ongelmat, koulunkäynti ei onnistu ja tuntuu, ettei mikään onnistu.

Olen alkanut ihan tosissani miettiä, että päättäisin minun ja M:n suhteen. Tuntuu, ettei tästä suoraan sanottuna tule hevonpaskaa. Tässä kävi juuri niin kuin kaikissa muissakin parisuhteissani (tosin vain lyhyemmällä aikavälillä): miehellä loppuu voimat kanssani, kun ei enää tiedä mitä tehdä, kun minulla on kokoajan niin paha olo ja sitten alkaa tajuamattaan kohdella minua huonosti. Tosiaan toivon, että jos asiasta M:lle mainitsen, niin hän sentään tajuaisi lopettaa käytöksensä. Muissa parisuhteissani mies ei ole tajunnut sitä lopettaa, vaan se on vaatinut eron, että hän muuttaa käytöstään ja siinä vaiheessa itse olen jo niin palasina sen takia, etten ole kyennyt enää jatkamaan suhdetta.

Kävin tänään koululla kuraattorilla puhumassa koulunkäynnistäni. Ihan aluksi hän kyseli, että pystynkö sairaslomani jälkeen jatkamaan vielä koulunkäyntiä. En sanonut siihen juuta enkä jaata, koska en tosiaan voi niin pitkälle tietää. Sitten hän ehdotti, että kävisin loppukevään koulun jollain työpajalla, missä käy nuoria aikuisia, jotka eivät pysty syystä tai toisesta opiskelemaan, mutta haluavat päiviinsä sisältöä ja alottaisin sitten syksyllä kaiken ihan alusta. Itse kylläkin haluaisin jatkaa samalla luokalla, koska olen niin huono tutustumaan uusiin ihmisiin...

Tämän lisäksi opettajani oli mennyt selittämään jotain paskaa minusta koko luokalle. Ensin hän oli kysellyt koko luokalta, että olenko ollut koulussa ja kun nämä vastasivat, etten ole ollut, niin mitä opettaja sanookaan... ''Se Siivetön on nyt hoitajien luona, että se saa kunnolla apua.'' Anteeksi, mutta mitä helvettiä nyt taas. Kerroin tästä kouluni kuraattorille, mutta hän sanoi, että se oli vain inhimillinen erehdys. Minusta tuollaista ei voi laittaa sen piikkiin. Tuo on jo kunnianloukkaus, eikä sitä pitäisi sallia tapahtuvaksi. Lisäksi hän sanoi, että vie viestiä opettajalleni, että hänen on korjattava sanomisensa. Jos tästä ei mene mitään ilmoitusta alani osastonjohtajalle, niin soitan hänelle henkilökohtaisesti ja teen valituksen.

Mutta niin. Taas helvetin epätoivoinen olo ja tekisi mieli tappaa itsensä. Ei näitä jatkuvia vastoinkäymisiä vaan jaksa pidemmän päälle...

Mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä
Pitäiskö mun jatkaa vai onko menty jo hukkaan
Miten mä sen tunnen jos mä löydän sen
Mistä tunnen onnen kun mä ohi kävelen

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

Ahdistusta ja itkuisuutta

Ahdistaa.

On jo jonkin verran ahdistellut keskiviikosta saakka, vaikka syön joka ilta Truxalia 25mg.

En osaa koota ajatuksiani kunnolla, joten tekstistä saattaa tulla jokseenkin sekava, niinkuin minäkin olen sekava nyt.

Olin tiistaista torstaihin M:n luona. Meni ihan hyvin se aika. Tosin ahdisti keskiviikkona, mutta en minä siitä mitään M:lle sanonut, en jaksanut. Torstaina tulin kotiin ja aloin miettiä minun ja M:n juttua. Me seurustellaan, muttei kuitenkaan seurustella. Miksikä sitä voi sanoa? Olen ihan sekaisin tämän suhteen takia. En tiedä mikä tämä juttu on, mihin ollaan menossa ja mikä meidän tulevaisuus on. Kun sitten sähköpostin muodossa kyselin M:n mielipidettä asiaan, niin hänkin oli ihan yhtä pihalla. Hänen mielestään me tapaillaan ja meidän pitää vain edetä rauhassa. Okei?

Sain myös torstaina kirjeen, että minut on kutsuttu polven tähystykseen maaliskuun lopulla.

Ahdistaa edelleen. Tämä tunne on jotenkin erilainen kuin ennen. En osaa selittää miten.

Eilen kävin lääkärissä ja sain vuoden kestävän reseptin kipulääkkeisiin, joita voin hakea lisää aina kun tarve vaatii ja seuraavat kolmisen viikkoa sairaslomaa. Myös kyynärsauvojen laina-aikaa jatkettiin saman verran kuin on sairaslomaa.

Illan olin kavereiden kanssa ja mentiin sitten yhden kaverin kanssa baariin kepeistäni huolimatta ja laulettiin karaokea. Oli ihan hauskaa, vaikka olinkin vesiselvä. Naistenpäivän kunniaksi eräs mies tarjosi kaverilleni oluen ja minulle alkoholittoman drinkin :)

Ottakaa tämä olo pois, pyydän...

Tänään sitten soitin puolen päivän maissa M:lle, koska oli puhetta, että olisin tänään mennyt hänen luokseen. Hän sanoi sen puhelun aikana, että voisin mennä sinne junalla tai hän tulee hakemaan, riippuen siitä miten jalkani voi ja että soitellaan vielä myöhemmin asiasta. No, kolmen aikaan soittelin sitten, että miten on, että olisi kiva pikkuhiljaa saada tietää mikä on illan suunnitelma, niin tämä sanoo, että voisin olla kotona tänään. Surustuin ja sanoin, että olisi ollut kiva nähdä tänään, koska en huomenna tai ensi viikolla arkena oikein viitsisi hänen luokseen mennä yöksi, koska en sitten tiedä mitä päivällä teen kun hän on töissä. Tuntui, että hän veti kamalat kilarit sanomastani ja sanoi: ''No niin ois joo kiva nähdä, mutta nyt ei sovi kun sit se sunnuntai menee kauheeks sekoiluks. Ja katotaan alkuviikosta kun selviää miten on koulua.'' Sitten hän sanoi, että hänen pitää sanoa kaverille heipat ja lopetti puhelun. En voinut muuta kuin alkaa itkeä. Ensin sovitaan, että nähdään ja sitten perutaan. Minulle tuli samanlainen olo kuin pienelle hylätylle lapselle. Niin yksinäinen.

Mä en tienny miten pysähtyy, nauttii hetkestä.
Mieli teki omat esteensä.
Juoksen karkuun tai juoksen perässä.
Aistit tylsinä mut hampaat veressä.
Vaikka yritin, ei aika pysähtynyt viisareissa roikkumalla.
Nyt on valkeat seinät ja kukat ikkunalla.
Voisinpa juoksennella auringon alla.

Olen aivan sekaisin elämäni kanssa. En tiedä missä olen ja mihin olen menossa. Ei vaan jaksa.

Lääketokkura

Torstaina oli polilla lääkäriaika. Hän antoi ensi viikon sairaslomaa ja sanoi, että söisin ahdistukseen tarkoitettuja lääkkeitäni joka ilta säännöllisesti. Noh, tällä hetkellä vedän päivässä viittä eri lääkettä (joitakin muutaman kerran päivässä) + e-pilleri. Olen niin jumalattoman sekaisin ollut viimepäivät. Ihan lääketokkurassa. Eilenkin nukuin koko päivän ja illalla aikaisin nukkumaan. Tälläkin hetkellä olen todella väsynyt. Kai sitä pitää päikkärit ottaa.

Kävin polven takia lääkärissä samana päivänä. Lääkäri ihmetteli, että miksi se ei parane ja laittoin röntgeniin. Siinä ei näkynyt mitään muuta kuin, että polvi on mennyt ehkä vähän kasaan. Hän laittaa minulle lähetteen joko ortopedille ja reumapolille. Jospa tämä nyt tästä.

Nyt on ihan pakko mennä lepäämään. Sen verran sekava olo...