Pää auki ja jatkuvaa riitelyä

Perjantaina kävi pikku haaveri. Löin pääni patteriin, veri valui solkenaan kaulaani pitkin ja olin ihan paniikissa.  Poikaystävä soitti 112 ja ambulanssisedät tuli tarkistamaan tilanteen. Tikkejä ei tarvinnut, pelkkä desinfiointiaineella kastettu sideharso ja verkkomyssy päähän. Aivotärähdyshän siitä tuli ja on ollut krapulainen olo sen takia viimeiset kaksi päivää.  Alkoholilla tai muilla päihteillä ei ollut osuutta asiaan. Takaraivoa särkee ja siihen sattuu joka kerta, jos se vähänkin osuu johonkin tai edes kumarrun niin paine päässä saa kivun alkamaan.

Elämä poikaystävän kanssa on ollut todella riitaisaa viime aikoina. Nytkin hän on vihainen minulle,  kun heitin jotain läppää erään hänen naispuolisen kaverin vähäpukeisesta kuvasta, josta poikaystäväni oli instagramissa tykännyt. Enpä taida uskaltaa enää puhua mitään tai varsinkaan heittää mitään läppää, koska poikaystäväni mukaan en muuta tee kun vittuile hänelle _joka_ asiasta, vaikken esim. tälläkään kertaa muuta tehnyt kun heittänyt läppää. Mielestäni tilanteessa ei ollut kyse mistään vittuilusta, mutta niin hän sen sitten otti...

Heikko ja todella väsynyt olo tällä hetkellä. Halusin vaan taas päästä purkamaan. Jos sitä nukkuisi vaikka päikkärit.

Pakko päästä purkamaan ajatuksia

Olen tässä ajan saatossa huomannut, että selviän monelta riidalta ja muille ihmisille aiheutuneesta mielipahasta sillä, etten enää kerro kenellekään, mielipiteitäni tai varsinkaan sitä, mitä ajattelen tai miltä minusta tuntuu - ainakaan viestillä, soitolla tai kasvotusten.

Olen näistä asioista riidellyt pari kertaa ystävieni kanssa ja useaan otteeseen poikaystäväni kanssa, enkä jaksa riidellä enää. Mieluummin pidän kaiken itselläni. En halua enää ikinä pahoittaa kenenkään mieltä sanoillani. En kestä sitä tunnetta, että jollain ihmisellä on minun takiani paha olla. Tiedän kyllä, että olen syyllinen jokaikiseen riitaan, mitä tässä viime aikoina on ollut ja että se johtuu siitä mitä olen sanonut tai tehnyt. Kukaan ei silti voi estää minua kertomasta tunteitani täällä, vaikka osa ystävistäni tätä lukeekin.

Olen ollut helvetin ahdistunut ja stressaantunut viimeaikoina. Saanut useita järkyttäviä paniikkikohtauksia, viillellyt, hakannut ja purrut itseni mustelmille ja ottanut yliannostuksia lääkkeitä. Kaikista näistä ei edes poikaystäväni tiedä, vaikka asummekin saman katon alla. Olen hautonut itsemurhaakin jo jokusen viikon. Sitä, miten sen tekisin, en ole päättänyt, mutta jos tämä tilanne ei ala muuttua, niin se on enää ainut vaihtoehto.

En ole missään hoidossa. En ole kohta ollut puoleen vuoteen ja alan olla jo niin lopussa, ettei minua varmaan kukaan voi enää edes auttaa. En enää tykkää poistua kotoa, ainakaan yksin. En jaksa tutustua uusiin ihmisiin.

Alan olla aivan varma jo siitäkin, että jokaikinen ihminen elämässäni haluaa minulle jotakin pahaa. Tuntuu, etten voi täysin luottaa kehenkään. Joudun kokoajan olemaan varpaillani ja varuillani joka tilanteessa. En usko sanaakaan, jos poikaystäväni kertoo rakastavansa minua tai sanoo, että olen hänelle tärkeä. En usko, jos hän kehuu minua kauniiksi. En edes voi uskoa, että hän tosissaan haluaa olla kanssani. Pelkään, että olen vain varalla ja heti kun hän löytää paremman naisen, niin hän jättää minut kuin nallin kalliolle. Pelkään, että minulle tärkeät ihmiset katoaa elämästäni ja joudun olemaan kokoajan varuillani, jos näin sattuukin käymään.

Ja ystäväni, jos luet tämän, niin en todellakaan halua, että otat asian puheeksi kanssani. Tarkoitukseni oli vain päästä purkamaan tunteitani edes johonkin, enkä halua näistä asioista muuten puhua kenenkään kanssa. Kiitos.