I can't show my feelings

Tuntuu, että kaikki suuttuu minulle, jos näytän edes vähänkin negatiivisia tunteita. Vihaa, suuttumusta, surua. Miksi muut saavat olla minulle vihaisia, mutta minä en saa olla vihainen kenellekään tai muuten minulle suututaan?

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut näyttämään tunteeni ja se ei ole ok. Tuntuu, että kaikkien mielestä minun on pakko olla kokoajan se porukan ilopilleri. Minä en saa koskaan olla vittuuntunut tai vihainen.

Eilenkin T pääsi töistä kahdelta. Hän sanoi, että käy kaverillaan ja menee sitten toisen kaverinsa kanssa yksille baariin. Asia oli ok ja hän tuli 2-3 tunnin päästä kotiin. Hän söi ja sanoi, että hänen pitää mennä hakemaan kaverilta keskustasta pyörä lainaan. Sanoin, että koita olla nopea, että ehdimme yhdessä kauppaan, sillä en itse ollut koko päivänä liikkunut kämpiltä mihinkään ja halusin päästä ihmisten ilmoille. Hän lupasi, että ei mene kauaa. Reissusta kuulemma selviäisi puolessa tunnissa.

Meni yli tunti, kunnes soitin hänelle. Hän ei vastannut. Soitin kolme kertaa, eikä hän vastannut. Sitten hän soitti takaisin ja sanoi, että lähtee nyt tulemaan kotiin, että hän jäi pelaamaan pleikkarilla tämän kaverin kanssa. Kello oli tuolloin melkein puoli yhdeksän, eli emme ehtisi enää yhdessä kauppaan. Minua ärsytti suunnattoman paljon, sillä hän ei edes ilmoittanut minulle mitään. Ilmaisin tunteeni ja hän raivostui siitä minulle. Minä olen sellainen ihminen, että jos minulle luvataan jotain, että näin tehdään ja sitten perutaan viimehetkellä tai pahimmassa tapauksessa ei edes ilmoiteta, niin minua ärsyttää todella paljon ja suutun.

Kun T vihdoin tuli kotiin, hän sanoi, että voisin välillä olla iloinenkin. Mitä helvettiä? En minä nyt pelkästään kokoajan raivoa kaikille. On minulle niitä pirteitäkin hetkiä paljon. Sitten hän sanoi, että voisin olla _aina_ iloinen. Mikäs helvetin vaatimus tuo nyt oli?!? Ei _kukaan_ ole aina iloinen, niin miksi minun pitäisi olla.

Pitäisikö minun tästä lähtien peittää kaikki negatiiviset tunteeni, niinkuin tähänkin asti olen tehnyt? Psykologinikin sanoi, että kun peitän negatiiviset tunteeni, ne alkavat purkautua muilla tavoilla, esimerkiksi paniikkikohtauksilla. Olisiko se sitten muista parempi? Ilmeisesti.

Minun pitää siis olla näyttämättä tunteitani. Minun pitää olla vahva, että saan pidettyä kaikki sisälläni. Ehkä niin on parempi.

Lääkkeitä ja outoja oloja

Minulle määrättiin taas uudet lääkkeet mielenterveysongelmiini. Lääkkeen nimi on Propral, joka todellisuudessa on rytmihäiriö- ja verenpainelääke, mutta toimii myös paniikkikohtauksiin, koska se on beetasalpaaja. Tämä on jo viides lääke, jota käytän ongelmieni takia. Huoh.

Toissapäivänä tapahtui jotain todella pelottavaa. Ensin minulla oli alavatsa todella kipeä. Tuntui, että joku painoi siitä kohtaa todella kovaa ja siihen pisti. Kävin tupakilla ja kun tulin sisälle, minulta meinasi lähteä taju. Lattialle istuminenkaan ei auttanut ja huojuin vain. Kehoni joka osa tuntui tunnottomalta, enkä pystynyt liikuttamaan ruumiinosiani kunnolla. Menin makaamaan lattialle ja tuntui, että menisin lattiasta läpi. Itkin enemmän kuin koskaan ennen, koska pelkäsin niin paljon. Onneksi T oli vierelläni kokoajan.

Yhtäkkiä aloin vaan nauraa hulluna, enkä pystynyt lopettamaan sitä. Olo oli todella epätodellinen ja minä vain nauroin. Ihan kuin olisin ollut jossain aineissa.

Muuten on mennyt ihan jees lukuun ottamatta joitakin ahdistuksia. Olemme olleet T:n ja hänen kaverinsa kanssa pelaamassa biljardia ja shoppailemassa.

I don't want to be alone

On tapahtunut todella paljon asioita viimeaikoina. Jospa aloittaisin viime keskiviikosta.

T oli iltavuorossa silloin. Hän sanoi, että menee yhdille kavereidensa kanssa, menee ehkä puoli tuntia ja tulee sitten kotiin. Tunnin päästä hänen töistä pääsyn jälkeen soitin hänelle ja kysyin missä hän on. Hän oli tämän kaverinsa luona juomassa kaljaa ja kiljua, eivätkä edes olleet vielä lähteneet baariin. Loukkaannuin hieman, sillä hän sanoi, että hänellä menee maksimissaan puoli tuntia ylimääräistä, eikä ollut puhettakaan siitä, että hän meinaa vetää perseet sinä iltana. Minua oli muutenkin ahdistanut erinäiset asiat koko illan ja olisin jo halunnut olla poikaystäväni lähellä. Niinpä sain paniikkikohtauksen. Tuntui, että T suuttui siitä, että sain kohtauksen ja hän vain kirosi puhelimessa kokoajan. Enhän minä pysty päättämään milloin se paniikkikohtaus tulee. Hän sitten sanoi, että lupaa lähteä heti tulemaan kotiin.

Kohtaus meni ohi ja hän oli soittanut sen aikana minulle neljä kertaa. Soitin sitten hänelle ja hän sanoi, että on juuri menossa baariin. Anteeksi mitä? Minä makaan hänen kotona paniikkikohtauksen kourissa ja hän ei edes tule katsomaan onko minulla jo kaikki okei. Suutuin hänelle jumalattoman paljon ja hän sanoi, että käy baarissa vessassa ja lähtee sitten tulemaan. Noin 15-30 minuutin päästä soitin hänelle uudestaan, sillä hänen olisi jo silloin pitänyt olla kotona. Mutta ei, hän oli silloin vielä baarissa. Kysyin häneltä monta kertaa itkun sekaisena ja huutaen, että miksi hänen pitää valehdella minulle. Vastauksena tuli, että hänen on välillä pakko. Riitelimme puhelimessa koko hänen kotimatkansa. Sitten kun hän pääsi kotiin, halasin häntä ja itkin. Sanoin, etten halua menettää häntä ja sovimme jutun, vaikka kyllä se minua vieläkin kalvaa. Muutenkin T on humalassa todella ilkeä minua kohtaan. Se on nähty monta kertaa.

Seuraavana päivänä kaikki oli jo hyvin ja hän pyysi anteeksi. Menimme hänen kotikaupunkinsa keskustaan kiertelemään kauppoja ja tapaamaan hänen kavereitaan. Oli kaikin puolin mukava päivä. Ja niin oli myös juhannus. Olimme hänen äitinsä luona. Grillasimme ja hänen sisaruksensa olivat myös siellä. Sen jälkeen lähdimme juhlimaan hänen kavereiden kanssa juhannusta. Nukuimme romanttisesti yön teltassa. Hänen perheensä on todella mukava. Tunnen oloni kotoisaksi heidän seurassaan.

Olen ollut poikaystäväni luona nyt yli viikon. Olisi se kiva nähdä kavereitakin, mutta en tiedä pystynkö olemaan kotona. Täällä kaikki tuntuu niin helpolta ja huolettomalta. Ihan kuin olisi lomalla. Kotona kaikki kaatuu päälle, varsinkin jos on yksin.

Huomenna on T:n syntymäpäivä. Menemme ainakin leffaan ja katsotaan sitten mitä muuta keksimme. Tänään olisi vielä tarkoitus mennä kauppakeskukseen kiertelemään, jos saamme kyydin. Nyt hän on kuntosalilla.

Raivo

Enpä ole taas hetkeen kirjoitellut. Lähdin sitten poikaystäväni luokse, koska en enää kestänyt olla yksin tämän kaiken kanssa. Olo helpotti huomattavasti, kun on kokoajan joku läsnä minun kanssani. Olimme poikaystäväni luona torstaista keskiviikkoon ja sitten menimme minun kämpilleni ja tulimme lauantaina takaisin poikaystäväni kämpille.

Kävimme perjantaina vähän viihteellä. Minulla oli poli klo 12.15 ja sitten kävimme siinä oluella sen jälkeen ja lähdimme shoppailemaan. Itselläni ei ollut rahaa, joten poikaystävä osti minullekin muutaman vaatteen, koska hän oli juuri saanut palkan. Sen jälkeen kävimme syömässä ja sitten menimme baareilemaan. Yksi kaverini tuli myös mukaan.

Kiersimme kolme paikkaa, kunnes menimme Tivoliin, jossa vietimme sitten loppuillan. Tanssimme paljon ja oli hauskaa. Olimme siellä kolme tuntia, enkä juonut sillä aikaa juuri yhtään mitään, joten laskuhumala ja vitutus alkoi iskeä pikkuhiljaa. Kun lähdimme Tivolista, niin kaverini ja poikaystäväni olivat aika päissään. Itse en ollut juuri yhtään humalassa, niin sekin vitutti. Kaverini sitten lähti bussilla kotiin ja me olimme poikaystäväni kanssa matkalla juna-asemalle.

Jossain vaiheessa minulla napsahti päässä ja kilahdin ihan täysin. Huusin ja raivosin poikaystävälleni joka helvetin asiasta keskellä Tamperetta. Itkin silmät päästäni ja huusin vähän lisää. Jossain vaiheessa kohtauskin oli alkamassa, mutta se meni pian ohi. En tajua mikä minuun meni. En ole varmaan koskaan ollut noin vihainen tai edes huutanut kenellekään noin paljon. Kun istuimme jossain rappusilla ja itkin siinä, niin joku random mies tuli siihen meitä vastapäätä, katsoi meitä ja meni kyykkyyn. Nostin pääni, katsoin häntä ja huusin ihan täysiä ''Painu sinäkin nyt vittuun siitä.'' En todellakaan ollut tuolloin oma itseni ja siksipä minua pelottaakin...

Elämäni on ollut aika sekavaa viimeaikoina. Olen saanut kohtauksen taas, olen viillellyt pitkän tauon jälkeen, olen ajatellut itsemurhaa liiankin usein ja juuri otin yliannostuksen lääkkeitä. En tosin paljoa, en minä tähän kuole. Otin ne ajatuksella ''Jospa huomenna olisi parempi olo''.

Minua stressaa liikaa moni asia. Olen ihan loppuun palanut ja tuntuu, etten jaksa enää mitään. Minulla on paljon asioita hoidettavana, mutten jaksa tehdä niitä. En vain jaksa. Hyvä kun jaksan aamulla sängystä nousta. Suurta ponnistelua vaatii koirankin ulos vieminen. Tähän asti se on ainakin mennyt ihan ok. Vaikka yleensä kesän tulo on helpottanut oloani, niin tänä vuonna sitä ei ole tapahtunut.

Minulla on ollut pääsääntöisesti paska olo viime syksystä lähtien. Viikossa on enemmän huonoja päiviä kuin hyviä. En tajua miten olen kestänyt tähän asti ja miten kestän tästä eteenpäin.

Ainoa asia mitä tällä hetkellä haluan on se, että saisin olla poikaystäväni kanssa. Sekin on mahdotonta, sillä minulla on koirani hoidettavana ja hänellä on töitä. Emme siis ole nähneet yli viikkoon ja menee vielä viikko ennen kuin näemme taas. Junalla sinne meno olisi mahdollisuus juu, mutta koska koirani pelkää vieraita ihmisiä, ei siitä tulisi mitään.

Pääni on aivan räjähdyspisteessä. Jospa huominen psykologiaika edes vähän helpottaisi.

Öitä.