Krapulapäivä

Perjantain ryyppäjäiset vaihtukin lauantaille ja tänään on ollut krapulapäivä. En aamulla edes uskaltautunut vaa'alle, koska olen syönyt liikaa kaikkea. Huomenna en myöskään mene vaa'alle. En voi, koska paino on taivaissa ja se ahdistaa jo nyt.

Yöllä söin yli puolikkaan pizzan, sen lisäksi on tänään mennyt leipää, liekkisiipiä, popcornia, karkkia ja jäätelöä. Voisin oksentaa, koska olen syönyt niin kamalasti kaikkea kiellettyä. Yleensä krapulapäivänä aamu menee kivuttomasti, eikä syöminen ahdista niin paljoa. Illalla se ahdistus paheneekin sitten kaksinkertaiseksi. Mua ahdistaa se, kuinka olen voinut olla niin iljettävä. Miten olen pystynyt pettämään itseni ja Myrskyn. Minun on pakko ottaa tänään vielä laksatiiveja ja huomenna alkaa taas kuri. Mä niin tiesin, että tässä käy näin. Mä tiesin, että mä vaan syön ja syön ja syön. Miksi mun pitää silti aina mennä juomaan...

Kai se juominen turruttaa sen kaiken pahan olon mikä sisälläni velloo päivittäin. Mutta aina krapulassa itkettää kaikki. On vaan niin paljon pahempi olo kaikesta aina silloin. Kaikki se edellisenä iltana sisälle kätketty paha olo purkautuu krapulassa. Pitäisi vähentää juomista.

Huomenna en anna minkään mennä vikaan. Aion jatkaa kuria vaikka kuka sanoisi mitä. Minun on pakko laihduttaa. En kestä itseäni tällaisena. Olen niin oksettava. Ahdistaa niin paljon, että oksettaa ja huimaa.

Losing weight

Aamupaino 49,6 kiloa.

Olen huomannut, että itsevarmuuteni nousee sitä mukaa kun vaa'assa näkyvä lukema laskee. Se tuntuu niin hyvältä. Se tuntuu parhaimmalta koko maailmassa. Siitä saa myös lisää varmuutta laihtumiseen. Olen jo edellä tavoitteestani ja olen siitä onnellinen.

Kerroin eilen siskolleni, paljonko nykyään painan. Hän sanoi, että olen liian laiha. Valehtelija. En minä ole liian laiha, pikemminkin liian lihava. Miksi kaikki yrittävät toitottaa minulle sitä, että olisin liian laiha? Vain minä ja Myrsky tiedämme totuuden, mitä muut eivät näytä tajuavan. Minä en riitä tällaisena. Minun on pakko olla laihempi.

Minua pelottaa tämä päivä. Lupasin nähdä yhtä kaveriani neljän aikaan. En tajunnut vielä silloin kun sovin, että minun pitäisi syödä viideltä. En halua hänen edessään syödä, mutta sitten minun hyväksi todettu ruokailurytmini menee aivan sekaisin ja luultavasti huomisen aamun paino on taas noussut. En kestäisi sitä. Pitäisikö minun syödä jo ennen neljää? Vai vasta sitten kun tulen kotiin? Ahdistaa ajatuskin siinä, että kaikki menee aivan sekaisin... Ja tänään olisi taas tarkoitus juoda. Alkaa mennä aivan yli tämä touhu.

Olen huomannut, että nykyään viihdyn parhaiten yksin. Olen erakoitunut sosiaalisista suhteista ja siksi pyysin kaveria ulos kanssani, mutta siitäkin tuli näköjään ongelmia. Olisi pitänyt myöhäistää näkemistä, mutten enää kehtaa. Nykyään olen jopa mieluummin yksin kuin avopuolisoni seurassa. Yksin ollessa saan tehdä juuri niitä asioita kun haluan, eikä kukaan ole vieressä kyttäämässä. Rakastan sitä, että yksin ollessa saan vaan uppoutua Myrskyn seuraan ja nauttia näläntunteesta. Myrsky kertoo minulle kaiken tarpeellisen. Kenenkään muun neuvoja minun ei tarvitse kuunnella.

Mä pystyin siihen!

Aamupaino 49,7kg

Tämä tuli todistettua. Mä pystyin siihen. Mikään ei pääse minun ja Myrskyn väliin. Me onnistumme yhdessä tekemään sen, mistä olen aina haaveillut. Me onnistumme olemaan laihoja yhdessä. Tämä on sanoinkuvailemattoman hyvä tunne, kun aamulla nouset vaa'alle ja se on paljon vähemmän mitä oletit. Meidän yhteinen tie jatkuu vielä. Me onnistumme aina uudestaan ja uudestaan! Seuraava tavoite onkin 49kg tai sen alle.

Eilen söin yhden aterian; makaronilaatikkoa, hieman coleslawsalaattia, valkosipulisuolakurkun ja porkkanan. Se ahdisti niin kovin, Otin sitten laksoja ja tänään aamulla olen taas juossut vessassa.

En usko ketään. Kaikki vaan hokevat sitä, kuinka pieni ja laiha olen. He valehtelevat. Tuntuu, että he mielistelevät minua ja toivovat minun alkaa taas syödä ja lihoa. Mutta en usko heitä. He ovat vaan kateellisia, kun pystyn siihen mihin he eivät pysty. He haluavat minun lihovan, että voivat taas nauraa minulle kuinka surkimus olenkaan. Olen päättänyt, etten anna heidän vaikuttaa minuun. En usko sanaakaan.

Olen ollut jotenkin erityisen surullinen viime aikoina. Ei minua sinänsä ole ahdistanut ihan kamalasti. Olen vain ollut surullinen. En oikeastaan tiedä edes miksi. Mieli on sen takia ollut aika maassa. Ehkä siihen vaikuttaa pimeys ja harmaat säät. Tosin uskoisin, että olisin paljon masentuneempi ja surullisempi jos olisi kesä. Joutuisin näyttäytymään julkisesti vähissä vaatteissa, koska muuten tulisi kovin kuuma. Onneksi kohta on talvi.

Joulu ahdistaa. Tiedän, että jouluna on pakko syödä. Siinä ei mikään auta. Kaikki syövät jouluna, joten se olisi muiden mielestä outoa jos minä en söisi. Mutta kun en millään tahdo syödä. Myrsky haukkuisi minut taas pystyyn, jos mätän koko joulun ja välipäivät aina uuteen vuoteen saakka. Mutta niin ne tekee, kaikki muut. Pakko keksiä jotain. Aivan pakko...

Tänään kerroin kaiken

Tänään kerroin avopuolisolle kaiken. Tänään kerroin sen, kuinka olen häneltä salaa ottanut laksatiiveja ja kertonut jotain ihme selityksiä sille, miksi juoksen vessassa kokoajan. Tänään kerroin sen, että olen häneltä salaa oksentanut. Tänään kerroin kaiken.

Hän otti sen yllättävän hyvin. Hän sanoi, että on huomannut, että pelkään ruokaa ja syömistä. Ja hän oli oikeassa. Mä pelkään syömistä ja ruokaa yli kaiken tällä hetkellä. Ne ovat yhdet niistä ainoista asioista mitä mietin jokaikinen päivä. Hän sanoi, ettei aio liiaksi puuttua touhuihini. Vasta sitten kun ne menevät aivan yli. Hän tietää sen, ettei hän voi tehdä mitään, koska poliklinikallakaan asialle ei tehdä mitään, vaikka sielläkin kaikki tiedetään. Hän vain haluaa, että olen rehellinen ja kerron aina, jos olen oksentanut tai ottanut laksatiiveja. Hän haluaa olla perillä asioista.

Oloni on huomattavasti kevyempi nyt. Iso taakka tippunut harteilta ja voin rauhallisin mielin olla kotona oma itseni. Ei tarvitse enää salailla yhtään mitään.

Viime viikonloppuna olin taas juomassa. Se oli rentouttavaa, mutten voi enää juoda. Seuraavan päivän krapulamätöt ovat liikaa mun ahdistukselle. En kestä niitä, mutten pysty estämäänkään. On vain parempi olla juomatta ja koittaa muilla keinoilla nollata päänsä.

Dear fat...

Eilen se taas tapahtui. Kävin vaa'alla. Paino oli vähemmän kuin ennen, mutta silti se ei riittänyt mulle. Sain raivokohtauksen ja hakkasin itseäni nyrkein, taas. Vihasin itseäni niin paljon. Sitten aloin itkeä hysteerisesti ja avopuoliso toi rauhoittavan.

Keskustelimme myös avopuolison kanssa tästä tilanteesta. Hänen mielestään tälle pitäisi tehdä jotain. Mä olen tehnyt voitavani. Mä olen poliklinikalla kertonut tästä, mutta siellä ei välitetä. Olen päättänyt, etten hae enää apua. Olen varmaan viisi kertaa yrittänyt saada apua tähän ja en saa sitä. Ehkä mä en oikeasti ole edes syömishäiriöinen, koska asiaan ei puututa. Tai ehkä niitä ei vaan kiinnosta. Ehkä niille on aivan sama miten mun käy. No, niin alkaa olla mullekin.

Tämän aamun aamupaino oli vähemmän kuin pitkään aikaan. 50,4 kiloa. Olen päättänyt, että jouluun mennessä se on tasan 50 kiloa. Vähän pudotettavaa ja aikaa on. Otin huomioon myös mahdolliset repsahdukset, joita tosin ei saisi tapahtua. Mutta niitä aina tapahtuu. Niiltä ei voi välttyä.

Niinkuin eilen. Söin kolme palaa mutakakkua. Mutta tein lihaskuntoa ja painoni ei noussut aamuksi, pikemminkin laski. Mitähän se olisi ollut jos en olisi syönyt kakkua? Jos en olisi syönyt mitään? Siitä en voi syyttää kuin itseäni.

Ahdistaa, masentaa ja olen surullinen. Olen linnoittautunut vain kotiin. En uskalla enää olla ihmisten ilmoilla niin kuin ennen. Julkisella paikalla tuntuu, etten saa henkeä. Kun pääsen kotiin, voin taas hengittää. On ahdistavaa nähdä ne kaikki ihmiset, niiden katseet ja ilmeet. Se kuinka ne aina katsoo yhtä säälivästi mua, kun mä tuolla kävelen. Tietääkö ne enemmän kuin uskonkaan? Näkeekö ne musta läpi sen, kuinka hullu mä oikeasti olen.

I hate myself

Eilen illalla omenaa syödessäni alkoi ahdistaa se, kuinka paljon on taas tullut syötyä. Yllytin avopuolison syömään puolet omenastani ja illalla ennen nukkumaanmenoa otin laksoja. Tämä aamu onkin sitten kulunut vessassa juostessa. Olen juonut kaksi kuppia kahvia ja oksettaa.

Oma itseni ahdistaa niin paljon, etten kestä sitä. Itsemurha-ajatukset pyörii päässä jo heti aamusta. Avopuoliso halusi tänään tehdä juustokakkua, mutta en voi syödä sitä. Silloin vihaan itseäni vielä enemmän.

Joku viikko sitten tämä kaikki itseinho purkautui sillä, että sain raivokohtauksen ja pahimman paniikkikohtauksen pitkään aikaan. Silloin kerroin kaiken avopuolisolle ja hän oli yllättävän ymmärtäväinen. Hän sanoi olevansa puuttumatta touhuihini, paitsi jos ne alkaa mennä aivan yli.

Toisaalta mua ahdistaa se, että hän tietää minusta kaiken. Hän tietää liikaa ajatuksistani, enkä uskalla puhua hänelle enää mistään. Hän tietää jo kaiken ja hänen ei tarvitse tietää yhtään enempää. Joka päivä hän kyselee painoani, koska se on tippunut lyhyessä ajassa aika paljon. Kerron kyllä hänelle totuuden, vaikka se ahdistaa. En haluaisi hänen tietävän, mutten osaa valehdellakaan.

Totuus

Mä en aio peitellä tätä enää, vaikka ystäväni lukevat tätä blogia. Mä haluan purkaa mun ajatuksia tästäkin asiasta jonnekin, enkä halua perustaa sen takia uutta blogia. Mun on pakko päästä kirjoittamaan...

Syömishäiriöni on lähtenyt taas aivan käsistä ja vielä pahemman kerran. En pysty ajattelemaan enää mitään muuta kuin sitä, mitä syön, miten paljon syön, paljonko painan ja miltä näytän. Päiväni kuluvat siinä, kun juoksen vaa'alla ja vahtaan jokaista suupalaa ja tunnen katumusta siitä. Päivän kohokohta on se kun illalla pääsee nukkumaan, eikä tarvitse enää syödä ja aamulla pääsee katsomaan paljonko minä tänään painan.

Mä olen oksentanut kerran, käytän laksatiiveja ahmimisen jälkeen ja sen takia, että painaisin vähemmän. Pelkään, että minulle ollaan valehdeltu ja totuus on se, että vedessä onkin kaloreita. Pelkään, että kaikki kalorimerkinnät on huijausta ja ruoissa on oikeasti paljon enemmän kaloreita kuin mitä on ilmoitettu. Pelkään, että lääkkeissä joita syön on kaloreita. Pelkään pussata avopuolisoani jos hän on syönyt jotain, koska hänen huulissaan on kaloreita. Tämä on hullua...

Olen yrittänyt saada apua. Minut on laitettu ravitsemusterapeutin jonoon, joka on 9 kuukauden mittainen. En ole uskaltanut kertoa hoitohenkilökunnalle totuutta kaikesta, koska häpeän niin paljon. Häpeän sitä, että olen 20-vuotias, enkä osaa edes syödä..

Tämä kaikki stressi tappaa minut vielä. Ahdistaa joka päivä liian paljon. Saan raivokohtauksia ja paniikkikohtauksia koska pää räjähtää. En jaksa enää...

Epätodellista

Minulla on ollut tänään järkyttävän epätodellinen olo. Ei mitään ajantajua mistään. Oon kokoajan aivan pihalla ja saatan vain jäädä tuijottamaan seinää pitkäksi aikaa. Ei tee mieli puhua, en halua tehdä mitään.

Näin painajaisia koko yön. Nukuin päiväunet ja näin silloinkin painajaisia. Unohdin lääkkeetkin. Huomasin vaan, kun aloin täristä ja päässä alkoi heittää, että en ole ottanut tänään aamulääkkeitä ja menin ne ottamaan. Pää on ihan tukossa. Haluaisin vaan nukkua...

Ahdistaa...

Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota

Johan oli viikonloppu.

Lauantaina sain yhtäkkiä päähäni, että tänään vedän kunnon räkäkännit. Soitin ystävälleni, joka sitten toi viinaa ja niin sitä mentiin. Muisti katkeaa siinä 8 aikoihin illalla ja loput sain kuulla avopuolisoltani ja ystävältäni. Sammuin joskus 10-11 aikaan ja ennen sitä olin itkenyt, tärissyt, sanonut kuinka haluan kuolla ja mennyt välillä elottoman oloiseksi. Avopuolisokin sanoi, ettei ollut kaukana, ettei olisi soittanut ambulanssia.

Heräsin siinä neljän aikoihin yöllä kun avokki ja ystävä olivat tulossa baarista kotiin. Krapula iski jo siinä vaiheessa. Lisäksi siskon poikaystävä laittaa viestiä, että haluaa puhua. Heillä on ollut siskon kanssa nyt aika vaikeaa, kun siskon elämäntilanne on ollut aika tukala viimeaikoina. Aloin siinä sitten edelleen kännissä neuvomaan, että mitä kannattaa tehdä. Oli varmaan todella viisaita sanoja..

Aamulla ei olo ollut edes enää kovin kamala. Laittelin siinä siskolle viestiä ja yhtäkkiä hänen poikaystävältään tulee viesti, että he ovat eronneet. Laittelin siinä molemmille viestiä ja koitin saada heitä puhumaan keskenään. Sitten tulee maailman kamalin soitto. ''Mitä mun pitäis tehdä? Musta tuntuu, että sun siskos on tappamassa ittensä. Se puhu mulle sellaseen sävyyn.''

Käskin heti soittaa ambulanssin ja sen jälkeen soitin siskolle. Hän itki mulle puhelimessa kuinka hänellä on niin paha olo ja hän on niin väsynyt ja hän haluaisi, että mä olisin siellä hänen tukenaan nyt. Ambulanssi tuli ja sisko kieltäytyi lähtemästä heidän matkaansa. Ei kuulemma ollut edes tappamassa itseään.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Nyt sisko ja sen poikaystävä ovat onnellisesti yhdessä ja saivat puhuttua asiat selviksi. Minä menen käymään siskolla tulevana viikonloppuna ja toivon, että voin parantaa hänen oloaan edes hiukan.

Laitoin siskolle vielä illalla viestiä ennen nukkumaan menoa, että olen todella huolissani hänestä ja että hän on minulle todella rakas ja tärkeä enkä halua hänelle sattuvan mitään pahaa. Hän sanoi, että minusta on ollut paljon apua ja hän arvostaa sitä, että omasta olostani huolimatta olen häntä jaksanut auttaa.

Sama olo jatkuu

Aikaa on taas kulunut ja olo jatkuu samanlaisena. Päiväosastojakso loppui viime viikolla ja palasin takaisin normaaliin avohoitoon. Ensimmäinen käynti uudella psykologilla on torstaina. Sitä siis odotellessa.

Minulla on alettu paremmin tutkia epävakaan persoonallisuushäiriön mahdollisuutta. Diagnoosissa minulla on kyllä jo sivuutettu asiaa, mutta asiaa ei ole koskaan kunnolla tutkittu. Olen huomannut, että kaikki oireet täsmää kyseiseen häiriöön. Otin siis asian itse puheeksi päiväosastolla, koska avopuolisoni on alusta saakka ihmetellyt käytöstäni ja suhtautumistani asioihin. Päätin alkaa ottaa selvää asioista ja tällaisen löysin. Toivottavasti asiat selviää ja saan asian mukaista hoitoa. Nämä oireet ovat raastavia.

Viime viikon perjantaina unohdin aamulla ottaa Sertralinin ja olokin oli sen mukainen. Ensin päässä alkoi heittää oikein kunnolla, aloin täristä ja sitten alkoi oksettaa niin paljon, että kuola valui. Pelkäsin jumalattomasti ja epäilin jo jotain ruokamyrkytystä. Olo helpottui hieman, mutta jatkui sitten myöhemmin illalla. Sain unta vasta neljän aikaan aamuyöstä, kun ennen sitä olin maannut lattialla ja nieleskellyt oksennusta. Se olo oli kamala. Ei siis kannata enää unohtaa lääkettä.

Levottomuus on myös pysynyt samana ja pahentunut aina iltaa kohden. Tuntuu, että pää räjähtää. Kaikki mahdolliset ärsykkeet pahentavat sitä oloa. En kestä kuulla ääniä tai nähdä värejä ja valoja silloin kun tuo olo on päällä. Eilen sitten taas räjähdin ja sain raivokohtauksen ja sen jälkeen paniikkikohtauksen. Oli pakko ottaa rauhottavaa, koska sama olo jatkui edelleen. Minun on pakko vaihtaa tuo lääke. Se ei todellakaan sovi minulle.

Ahdistaa joka päivä, masentaa joka päivä ja väsyttää aivan liikaa. Vaikka nukun miten paljon tahansa, olen silti kokoajan väsynyt. Itsemurha-ajatukset jatkuu edelleen ja pää hajoaa. Kaikkien asioiden hoitaminen tuntuu mahdottomalta, koska en vain jaksa tehdä mitään...