Lähdin tänään koulusta etuajassa, koska sain siellä paniikkikohtauksen. Olen ollut ihan veto pois koko päivän. Nukuin kolmen tunnin päiväunet ja juuri ja juuri jaksoin kauppaan lähteä.

En edes tajua kunnolla mitä juuri äsken tapahtui. Sain paniikkikohtauksen ja menin ihan sekaisin. Taisin ottaa yliannostuksen lääkkeitä ja näköjään viiltelinkin. Tein sen ns. tiedottomassa tilassa, eikä se viiltely edes tuntunut miltään. Minua pelottaa...

Ikävä

Ikävä on yksi raastavimmista asioista, mitä tiedän. Se saa minut totaalisesti ahdistumaan. Ja se, että tuntuu, ettei tätä toista edes kiinnosta miltä minusta tuntuu.

Minulla on kamala ikävä poikaystävääni. Tiesin, että tässä käy näin. Tämä olo on yksi järkyttävimmistä koskaan, enkä todellakaan tiedä miten jaksan tätä koko helvetin syksyn ja kevään tällaista. Tämän ikävän takia juuri äsken itkin ja hakkasin itseäni varmaan tunnin.

Välillä mietin, että onko tässä mitään järkeä. Minulla on aina vaan niin helvetin paha olo, kun olen yksin. Eikä edes tällä hetkellä tieto siitä, että ensi viikolla T tulee tänne, helpota oloani. Tuntuu, että kuolen tähän oloon.

En jaksa tätä enää.

Koulu

Kävin tänään koulussa kuraattorin puheilla siitä, että mitä teen tänä vuonna. Aluksi olen ns. nuorten työpajalla, jossa voi tehdä attoaineita. Itse en siellä tee juuri mitään, vaan tunnustelen vain, että pystynkö käymään koulussa. Yritän lähinnä pysyä ryhmässä mukana. Tätä siis ensimmäinen jakso ja sen jälkeen katsotaan mihin kykenen.

Minua on viime päivät ahdistanut ajatus siitä, että lähes kaikki ikäiseni ovat valmistuneet jo ja itse junnaan paikallani. Olen junnannut viimeiset kolme vuotta. Asiaa ei helpota se, että monet päivittävät vielä facebookiin ''12 vuotta tähän aikaan olen mennyt kouluun, mutta enpä mene enää. Hajotkaa verkkareihinne.'' Tunnen itseni täydeksi luuseriksi, joka ei saa aikaan mitään.

Isku vasten kasvoja

Luulin näiden ihme kohtausteni perusteella, että minulla olisi jonkin asteinen epävakaa persoonallisuushäiriö. Polilla käydessäni kuitenkin selvisi, että tilanne on paljon vakavampi; Olen ehkä parhaillani vaipumassa psykoosiin. Koska näin on meinannut käydä aikasemminkin ja kuulun psykoosiriskiryhmään, se voi oikeasti olla mahdollista. Kuitenkaan en osastohoitoa tässä vaiheessa tarvitse, vaikka tilanne onkin vakava. Siitä ei kuulemma olisi minulle mitään hyötyä, koska se kestäisi ehkä sen 1-2 viikkoa ja päätyisin lopulta takaisin stressaavaan ympäristöön ja kaikki räjähtäisi käsiin, koska tuskin mikään asia noin lyhyessä ajassa olisi muuttunut.

Liikaa tunteita

Eilen tapahtui jotain, minkä takia pelkään olevani sekoamisen partaalla.

T nukkui päikkäreitä. Herätin hänet ja kysyin lähtisimmekö ulos. Hän ei jaksanut, joten pahoitin mieleni ja lähdin yksin. Olin yli tunnin ulkona ja tulin sitten takaisin luullen, että T olisi jo herännyt. Eihän hän ollut ja taisin suuttua vähän liikaa. Tuntui, etten pystynyt mitenkään saamaan sitä suuttumisen tunnetta ulos. Se vaan oli, mikään ei auttanut. Sitten sain kohtauksen. T tuli luokseni ja rauhoitteli minua. Kohtauksen jälkeen minulla oli todella epätodellinen olo. Tuntui, etten ollut oikeasti siinä missä olin ja T:kään ei ollut oikeasti siinä. Itkin, pelkäsin ja halasin häntä.

Menimme sitten tupakille. Kun olin polttanut omani, tuli jotenkin todella outo olo ja vatsalihakset alkoi vetää minua kasaan. Nousin ylös ja meinasi lähteä taju. T talutti minut sisälle. Kun hän avasi oven, se kolahti päähäni ja sekosin ihan täysin. Juoksin sisälle, kaaduin lattialle ja itkin hysteerisesti. Aloin heilua edestakaisella liikkeellä kyljelläni maatessa ja itkin. En ole edes varma, mitä kaikkea tapahtui kun makasin siinä lattialla. Ainakin itkin, heiluin, hakkasin itseäni ja sanoin T:lle, ettei jättäisi minua nyt yksin, koska minua pelottaa niin paljon.

T toi minulle rauhoittavan, talutti minut sänkyyn ja alkoi hieroa jalkojani. Kun makasin siinä, omat käteni ei tuntunut omilta. Koskettelin niitä, pistin nyrkkiin ja aukaisin ja ne tuntui todella oudoilta. Onneksi se olo meni ohi T:n hieroessa jalkojani, mutta yhtäkkiä rupesin nauramaan kauheasti, enkä saanut sitä loppumaan. Kun rauhotuin ja T tuli viereeni makaamaan ja laittoi silmät kiinni. Aloin taas itkeä hysteerisesti, koska pelkäsin, että hän nukahtaa ja jättää minut yksin. Hän rauhoitteli minut ja sen jälkeen olinkin suht normaali itseni.

Se tunne, kun tuntuu, että sisällä on niin paljon tunteita, ettei saa niitä ulos, on järkyttävin tunne ikinä. Samalla on niin voimaton ja levoton olo. Edes paha ahdistus ei ole mitään tuohon verrattuna. Koko tuon ''kohtauksen'' ajan hoin T:lle, kuinka haluan hänen ottavan tuon olon minulta pois.

Olenko minä sekoamassa?

Kuinka pahasti ihminen voi turhautua?

Niin, siinäpä vasta kysymys. Tämänkertainen tarinani liittyy siis turhautumiseen.

Eilen minulla oli aamusta alkaen todella huono olo ja siihen vielä päälle se, että tiesin poikaystävän lähtevän kuvailemaan jotain naista hetken päästä. Minua ahdisti, itketti, minulla oli todella turvaton olo. T teki siinä lähtöä ja minä makasin sängyllä ja itkin. Hän tuli lohduttamaan minua ja sanoi, ettei mene kuin ehkä kaksi tuntia koko reissussa. Kuitenkin sain paniikkikohtauksen, hän rauhoitteli minua ja lähti.

Minua ahdisti, itketti ja sain toisenkin paniikkikohtauksen T:n poissaollessa. Itkin jumalattoman paljon ja yli kolmen tunnin jälkeen soitin T:lle, että voisiko hän tulla jo kotiin, koska minulla on niin huono olo, turvaton ja epätodellinen. Hän sanoi, että lähtee nyt tulemaan kotiin. Se tunne, kun T ei ollut reagoinut mitenkään minun aikaisempiin viesteihin ja vielä se, että hän lupasi, että menee vain kaksi tuntia.

Tämän jälkeen aloin itkeä järkyttävän paljon, huusin, kirosin, purin hammasta, hakkasin sänkyä ja jopa itseäni kovaa, koska olin niin helvetin turhautunut. Tämä kohtaus kesti varmaan tunnin, enkä saanut sitä loppumaan, vaikka T tulikin kotiin. Sitten hän pyysi anteeksi ja alkoi hieroa jalkojani. Se sai minut vihdoin rentoutumaan.

Tämän seurauksena reiteni on kosketusarka ja mustelmilla ja toinen käteni on kipeä hakkaamisesta.