Hetken onnea

Luulin jo hetken, että tämä kaikki paska alkaa olla ohi tältä kesältä. Mutta ei, kaikki on taas romahtanut.

Ensinnäkin juuri huhtikuussa leikattu polveni on alkanut taas oireilla. Yksi päivä, kun poikaystäväni oli täällä ja olimme menossa kauppaan, meinasi kyseinen jalka lähteä alta. Samana iltana istuin jalat koukussa sohvalla. Kun suoristin tuon leikatun jalan, tuntui järkyttävä kipu polvitaipeessa ja itku pääsi. Tämän jälkeen polveani on särkenyt, se naksuu ja muljuaa paljon ja seisoessa polveni vääntyy taaksepäin. Jos joudun taas sairaslomalle ja leikkaukseen, niin menee hermo...

Eilen sitten tippui pommi vasten kasvoja. Poikaystäväni sanoi, että on hyvin todennäköistä, ettei hän muutakaan luokseni. Olin koko kesän luullut, että hän muuttaa luokseni ja ollut onnellinen asiasta. Sitten kun hän sanoi tuon, maailmani romahti, aloin itkeä ja sain paniikkikohtauksen. Ajattelin jo, että oloni olisi sopivasti kohentunut ennen koulujen alkua, mutta niin ei käynyt. Olen taas ihan maassa.

Nyt minua pelottaa enemmän kuin koskaan, ettei tästä meidän jutusta sittenkään tule mitään. En kestä koulustressin päälle sitä jatkuvaa ikävää, kun en näe häntä. Ja silloinkin kun näen, se on vain yksi lyhyt viikonloppu, josta en pysty nauttimaan niin paljon kuin haluaisin, koska kokoajan mielessä pyörii sen viikonlopun loppuminen ja kohta jompi kumpi joutuu lähtemään kotiin. En haluaisi päästää irti, mutten tiedä miten jaksan sen ikävän.

Tämä on kamalaa. En kestä.

Tiedättekö sen tunteen, kun joka päivä ahdistaa, masentaa ja hyvä kun kaupassa jaksaa käydä? Minä tiedän sen vähän liiankin hyvin.

Nykyään minua ahdistaa joka helvetin päivä. Olo on tukala, epätodellinen ja päivät menevät ihan sumussa. Nukun melkein 12 tuntia joka yö ja silti väsyttää. Minua masentaa ja mikään ei tunnu miltään. Olen aivan loppu ja niin epätoivoinen, että itsemurha tuntuu olevan ainut vaihtoehto enää.

Tuntuu, että olen aivan yksin tämän oloni kanssa. Haluaisin vain halata jotakuta, itkeä hänen olkapäätään vasten, unohtaa kaiken ja nukahtaa hänen syliinsä. Mutta se ei ole mahdollista, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut kertoa tämänhetkisestä olosta kenellekään muulle kuin poikaystävälleni ja juuri äsken puhelinajalla psykologilleni.

Joten sinä, ystäväni, joka luet tätä. Tule luokseni ja halaa minua. Sitä minä tarvitsen juuri nyt.

En jaksa

Tulin tänään T:n luota kotiin. Olin hänen luonaan varmaan kuukauden. Edes junassa ollessani en vielä tajunnut, että lähdin. Vasta nyt, kun olen yksin kotona ilman ketään, ilman mitään tajuan sen, etten ole enää hänen luonaan. Olo on niin yksinäinen.

Kun tulin kotikaupunkiini, niin heti eräs kaverini tuli käymään kahvilla. Siitä sitten hän heitti minut toisen kaverini kotiin valmistelemaan tämän kotiinpaluujuhlia. Minua jännitti niin paljon hänen kotiin tulo, että ahdisti todella paljon, enkä saanut kunnolla henkeä. Vielä tunnin jälkeen siitä, kun toivotin hänet tervetulleeksi kotiin, tärisin. Olin hiljainen. En osannut sanoa mitään.

Menimme siitä sitten käymään parilla oluella baarissa. Kun tulin kotiin, kävin suihkussa ja sitten istuin sohvalle. Aloin vain itkeä, koska en enää osaa olla yksin. Istuin vain siinä ja itkin. Ahdistus nousi ja en tiennyt mitä tehdä. Tuntuu, että koko elämäni on tällä hetkellä niin sekaisin. Minulla on ehkä 200e tilillä ja pitäisi maksaa tämän kuun vuokra, laskut, käydä kaupassa, koska kaappini ovat ihan tyhjät ja ostaa lisää lääkkeitä.

Minä tiedän tasan tarkkaan mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain jaksa. Minun jaksamiseni ei riitä siihen, että saisin asiat hoidettua. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja koska en tee niitä asioita, stressitasoni nousee entisestään. Kaikki hajoaa käsiin. Taas kerran ajattelen itsemurhaa. En jaksa.

Itkin ja itkin ja itkin. Tuntuu, ettei mikään auta. Sitten tein sen, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Minä rukoilin. En ole uskovainen, mutta se tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

''Rakas jumala, auta minua.''

Ja sen jälkeen purskahdin hillittömään itkuun.

Weak

Minulla on ollut jo jonkin aikaa heikko olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se on pahentunut rankasti tässä parin päivän sisällä. Eilenkin makasin tunti tolkulla sängyssä, koska oli niin heikko olo kaikin puolin, etten jaksanut tehdä mitään. Ja tänään sama juttu.

Fyysisesti kaikki tekeminen vaatii ponnisteluja, koska olen niin poikki. Tuntuu joka päivä, että olisin juuri vetänyt jonkun järkyttävän salitreenin, vaikken ole muuta tehnyt kuin maannut koneella. Oksettaa ja huimaa. Minua ahdistaa ja tuntuu, että kaikki mahdolliset tunteet ovat päällä samaan aikaan ja toisaalta ei tunnu miltään. Päässä tuntuu sekavalta ja tuntuu, että räjähdän ihan kohta. Itkettää, mutten pysty itkemään. Masentaa ja pelottaa.

Huomenna kaverini tulee vaihdosta. Hän on ollut vuoden poissa. Olen iloinen, että hän palaa kotiin, mutten tiedä osaanko näyttää sitä jos oloni on vielä huomennakin tällainen.

Olen saanut paniikkikohtauksia taas ihan liikaa. Tuntuu, että ne kohtaukset vain pahenee. Joka kerta kun niitä on tullut, niitä on tullut kaksi peräkkäin. Ja ne tuntuu kokoajan ahdistavammilta. Se uusi lääke ei auta, koska se on tarvittaessa ja jos otan sen kun alan tunnistaa kohtauksen merkkejä, se ei ehdi vaikuttaa ennen kohtauksen tuloa ja se näkyy kohtauksen rajuudessa.