Herään, käyn vessassa ja katson aamupainon. 49,9 kiloa. Lihava! Olen kylmissäni ja laitan T:n liian suuren T-paidan päälleni ja menen keittämään kahvia. Juon lasillisen vähäkalorista mehua ja istun sohvalle kääriytyen vilttiin ja otan tietokoneen syliini. Minulla on kylmä, kamalan kylmä, mutten anna sen häiritä. Toisaalta se tuntuu jopa ihanalta.
Olen alkanut pelätä avioliittoa, lapsia, seksuaalista läheisyyttä, alastomuutta. Kaikkea, missä päästän T:n liian lähelle minua. Puolisen vuotta taaksepäin olisin ollut heti valmis menemään naimisiin ja tekemään lapsia. Nyt ajatuskin moisesta ahdistaa suunnattomasti. Onnekseni T on sitä mieltä, ettei sitä tule tapahtumaan ainakaan pariin vuoteen. Olen siitä mielissäni.
Yritän suunnitella päivän syömisiä, mutta ajatus yhdestäkin suupalasta ahdistaa. Jopa hedelmien ja kasvisten kalorimäärät kauhistuttavat, koska en tahdo lihoa enää grammaakaan. En tahdo enää ikinä olla se sama lihava tyttö kuin kolme vuotta sitten. 61 kiloa on järkyttävä lukema. Sitä ei saa näkyä vaa'assani enää ikinä. Onneksi Myrsky pitää siitä huolen. Me yhdessä pidämme siitä huolen, etten liho enää. Hän tahtoo vaan minun parastani.
T halusi eilen Subwayhin syömään. Sanoin heti, etten todellakaan aio syödä siellä. En pysty syömään julkisesti. En halua, että kaikki näkevät kuinka tämä pulska tyttö ahtaa naamaansa jotain kaloripommia ja meinaavat oksentaa näystä. T kuitenkin söi siellä ja minä istuin vieressä kännykkä kädessä tyytyväisenä. Pystyin välttämään sen, vaikka T kokoajan kyseli, että haluaisinko nyt kuitenkin syödä ja onko minulla nälkä. Vastasin molempiin ei ja sain olla rauhassa sen jälkeen. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti