A weekend full of emotions

Minulla on ollut koko menneen viikon ajan todella outo olo. Tuntuu, että tämä kaikki on vaan unta ja kohta herään normaaliin arkeen. Olen ollut ajoittain äärimmäisen ahdistunut ja välillä taas iloisella tuulella. Välillä olen hävennyt itseäni ja ulkonäköäni niin paljon, etten ole pystynyt katsomaan ihmisiä silmiin ja välillä taas olen tuntenut itseni edes jollain tavalla kauniiksi. Minulla on todella ristiriitaiset tunteet itsestäni ja elämästäni tällä hetkellä.

Se keskiviikkoinen diagnoosi josta puhuin, on vaikuttanut paljon olooni. En tiedä enää mitä minun pitäisi ajatella asioista. Siis ylipäätään mistään asioista. Olen todella stressaantunut ja ahdistunut ja se on myös osasyy siihen, etten pysty syömään kunnolla.

Kotikaupungissani oli menneenä viikonloppuna festarit ja kaupunkiin oli tullut ympäri Suomea ihmisiä juhlimaan. Heti torstaina, kun pääsin töistä, ahdistuin jumalattomasti siitä kuinka paljon kauniita ja hyväkroppaisia tyttöjä/naisia täällä onkaan pienissä kesävaatteissa. Koko viikonlopun ajan minua ahdisti asia niin paljon, etten halunnut liikkua kotoani juuri mihinkään. Tulin sopivasti kipeäksikin, niin ei ollut velvotteitakaan lähteä ihmisten ilmoille.

Avokki oli ilmoittanut minulle jo edeltävällä viikolla, että aikoo mennä baariin perjantaina. Juuri silloin, kun nämä tyttöset ovat siellä myös ketkuttamassa lanteitaan. Edeltävällä viikolla asia oli minulle vielä ookoo, mutta kun perjantai alkoi lähestyä ja huonot uutiset olivat kantautuneet korviini, toivoin sydämeni pohjasta, että avokki ei todellakaan lähtisi baariin. Itsetuntoni oli muutenkin nollissa, enkä nauttinut yhtään ajatuksesta, että avokkini tanssii baarissa kavereidensa kanssa näiden tyttöjen ympäröimänä.

Avokki ei kuitenkaan luopunut ajatuksesta lähteä juhlimaan ja minähän ns. ''revin perseeni'' asiasta. Sain aivan järkyttävän raivarin hysteerisen itkun ja huutoraivoamisen säestämänä ja miehellä meni totaalisesti hermo. Olin todella huonona koko illan ja kun hänen kotoa poistumisensa koitti, sain paniikkikohtauksen. Avokki koki tilanteen oivalliseksi lähteä ja poistui paikalta vähin äänin.

Kun palasin maanpinnalle ja tajusin tilanteen, oloni oli todella turvaton, hylätty ja yksinäinen. Tiesin miehen olevan minulle todella vihainen ja yritin selittää asiaa sähköpostitse. Pyysin häntä myös kertomaan, että mitä hän ajattelee meistä ja haluaako hän todella olla minun kanssani, koska minusta ei siltä tunnu.

Olin aivan varma, että juttumme oli tässä, koska vastausta ei kuulunut. Avokki kotiutui joskus viiden jälkeen aamuyöstä ja nukkui puoleen päivään. Pyysin häntä sitten laittamaan vaikka sähköpostilla ajatuksiaan, jos ei ääneen pysty niitä sanomaan ja hän alkoi kirjoittaa. Olin sata varma, että hän ei enää tahdo olla kanssani ja tärisin pelosta ja ahdistuksesta koko sen ajan, kunnes sähköpostin sain luettavakseni.

Hän sanoi ymmärtävänsä tämän tilanteen ja sanoi, että tuntee olonsa mitättömäksi, koska ei tiedä mitä voi tehdä silloin, kun minua ahdistaa todella paljon. Hän sanoi myös, että ei halua erota minusta, eikä ole missään vaiheessa halunnut. Hänestä tuntuu, että elämäni olisi helpompaa jos häntä ei olisi ja että on vaikeaa nähdä, kun minulla on huono olla, vaikka hän yrittää parhaansa mukaan olla minulle hyvä mies. Hän sanoi rakastavansa minua edelleen vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, eikä osaisi kuvitella elämäänsä kenenkään muun naisen kanssa.

Nuo sanat olivat lohduttavimmat koskaan. Menin halaamaan häntä itkien ja sanoin rakastavani häntä yli kaiken.

Lauantaina avokkini halusi mennä ulos syömään. Päädyimme lopulta Raxiin, joka oli ruokansakin puolesta aivan järkyttävä. Mikään ruoka ei maistunut miltään ja koin todella turhaksi maksaa siitäkin lystistä melkein 10 euroa. En syönyt juuri mitään, kaikki maistui pahalta.

Kun astuimme Raxiin sisälle ja olimme maksaneet ateriamme, avokki ehdotti paikkaa läheltä noutopöytää ja oviaukkoa. Sanoin, etten todellakaan aio sillä paikalla syödä murustakaan ruokaa ja päädyimme syömään koko paikan kaukaisimpaan nurkkaan, jossa minä istuin paikalla, joka oli sopivasti tolpan takana piilossa. En tahdo, että ihmiset kyyläävät, kun yritän syödä. Tosin paikkavalinta ei osunut ihan nappiin. Olimme nimittäin kadun puoleisen ikkunan kohdalla sielläpä näissä kesähepeneissä keikkuvia naikkosia pyöri kokoajan. Ahdistuin vain kokoajan lisää ja sekin näky vei ruokahaluni tyystin.

Kun poistuimme Raxista, olisin voinut vajota maan alle siitä häpeästä, mitä tunsin omaa vartaloani kohtaan. En pystynyt edes aurinkolasit päässä katsomaan ketään silmiin. Yritin unohtaa kaiken muun, otin miestäni kädestä kiinni ja kävelin hänen johdattamana kaupan kautta kotiin.

Minulla on todella outo olo ja käsitys omasta kropastani. Kun katson peiliin, vartaloni näyttää aivan järkyttävältä. Liian iso, leveä, löllyvä ja kaikin puolin kuvottava ja ruma. Sanalla sanoen lihava, muodoton läskikasa. Sitten kun taas katson vaatteitani, en voi mitenkään tajuta, että miten minä järkyttävä ryhävalas voin mahtua niin pieniin farkkuihin. En enää tiedä mitä ajatella. Olen täysin pyörällä päästäni...

Shokki

Pakko päästä kirjoittamaan nopea, lyhyt postaus.

Olen shokissa. Minulle diagnsoitiin eilen syömishäiriö. Lääkäri puhui ''muu anorexia nervosa'' -diagnoosista, mutta en tiedä tarkoittiko hän epätyypillistä laihuushäiriötä vai ''muu syömishäiriö'' -diagnoosia. En ole itse kuullut tuosta diagnoosista, mistä hän puhui, mutta voihan se olla sekin.

Minun on vain niin vaikea käsittää edes koko asiaa. Olenhan mä todellakin tiennyt, että minulla ei ole kaikki ihan kotona tuon syömisen suhteen, mutten koskaan olisi uskonut minulla olevan diagnosoitavissa olevaa syömishäiriötä.

En ole pystynyt tästä kertomaan oikein kenellekään läheiselle. Avopuolisoni on ainut joka asiasta lähipiirissäni tietää. Olen yrittänyt, mutten ole kyennyt kertomaan. Eilinen työpäiväkin meni ihan sumussa ahdistuksen takia. En tiedä edes miten suhtautua koko asiaan. Ehkä se olisi vaan parempi yrittää unohtaa.