Tulin tänään T:n luota kotiin. Olin hänen luonaan varmaan kuukauden. Edes junassa ollessani en vielä tajunnut, että lähdin. Vasta nyt, kun olen yksin kotona ilman ketään, ilman mitään tajuan sen, etten ole enää hänen luonaan. Olo on niin yksinäinen.
Kun tulin kotikaupunkiini, niin heti eräs kaverini tuli käymään kahvilla. Siitä sitten hän heitti minut toisen kaverini kotiin valmistelemaan tämän kotiinpaluujuhlia. Minua jännitti niin paljon hänen kotiin tulo, että ahdisti todella paljon, enkä saanut kunnolla henkeä. Vielä tunnin jälkeen siitä, kun toivotin hänet tervetulleeksi kotiin, tärisin. Olin hiljainen. En osannut sanoa mitään.
Menimme siitä sitten käymään parilla oluella baarissa. Kun tulin kotiin, kävin suihkussa ja sitten istuin sohvalle. Aloin vain itkeä, koska en enää osaa olla yksin. Istuin vain siinä ja itkin. Ahdistus nousi ja en tiennyt mitä tehdä. Tuntuu, että koko elämäni on tällä hetkellä niin sekaisin. Minulla on ehkä 200e tilillä ja pitäisi maksaa tämän kuun vuokra, laskut, käydä kaupassa, koska kaappini ovat ihan tyhjät ja ostaa lisää lääkkeitä.
Minä tiedän tasan tarkkaan mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain jaksa. Minun jaksamiseni ei riitä siihen, että saisin asiat hoidettua. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömiltä ja koska en tee niitä asioita, stressitasoni nousee entisestään. Kaikki hajoaa käsiin. Taas kerran ajattelen itsemurhaa. En jaksa.
Itkin ja itkin ja itkin. Tuntuu, ettei mikään auta. Sitten tein sen, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Minä rukoilin. En ole uskovainen, mutta se tuntui ainoalta vaihtoehdolta.
''Rakas jumala, auta minua.''
Ja sen jälkeen purskahdin hillittömään itkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti