Eilen en syönyt muuta kuin suhteellisen pienen annoksen makaronia ja jauhelihakastiketta. Sekin, kun kaveri tuli tekemään luokseni ruokaa, kun oli huolissaan minusta. Ahdistavinta siinä oli se, että tuntui, että kaverini kyttäsi koko sen ajan, että varmasti syön. Vielä illemmallakin koneella yksin istuessani tunsin ahdistusta siitä, että söin. Mitä pidempään on syömättä, sitä enemmän seuraava syömiskerta ahdistaa, koska menee pilaamaan hyvän ''putken''. Ainakin minulla on näin.
Eilen sitten katsahdin illalla itseäni peilistä. Itku ei todellakaan ollut kaukana. Näytän järkyttävältä. Vaikkeivät reiteni osukaan yhteen, niin tuntuu, että ne leviää jokaiseen muuhun mahdolliseen ilmansuuntaan, kuin sisäreiteen päin. Ja sitten se maha... En vain kestä. Pettymys itseeni oli luokkaa huge.
Tänään oli verikokeet ja nenä-nielunäyte leikkausta varten. Oli aika epämukava kokemus, mutta siitäkin selvittiin.
M ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Ehkä hyvä niin, koska sitten helpompi päästä hänestä yli. Välillä tosin toivon, että hän tulisi juttelemaan, mutta en tiedä edes mitä hänelle sanoisin, joten ehkä parempi, että hän on vain hiljaa. Ja minä myös.
En tiedä syönkö tänään. Ainakin yritän olla syömättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti