Herään. Jään hetkeksi makaamaan sohvalle, kunnes jaksan vihdoin mennä keittämään kahvia. Käyn tupakilla. Otan kupillisen kahvia ja istahdan sohvalle. Juon sen hiljalleen. Otan toisen kupillisen. Puolessa välissä kuppia kahvin maku alkaa oksettaa. Kaadan sen viemäriin ja juon lasin vettä. Käyn taas tupakilla.
En jaksa käydä suihkussa. Riisun yöpuvun ja katson itseäni peilistä lumenvalkoiset alusvaatteet päällä. Ahdistun. Katson jokaista ruumiinosaa. Kaikki oksettavat minua. Kyyneleet nousevat silmiini, mutta en päästä niitä valumaan pitkin kasvojani. En voi. Se olisi jo liian sairasta. Enhän minä ole sairas. Enhän? Puen ja yritän unohtaa sen minkä juuri näin. Niin vaikeaa kuin se onkin...
Tänään on nuorisopsykiatrian poliklinikalla aika. Isäni vie minut sinne ja minua pelottaa, että hän ehdottaa Hesburgerissa syöntiä polikäynnin päätteeksi. Pakko valehdella, että olen syönyt. Pakko. Vaikka siellä onkin vaihtoehtona salaatteja, niin niissäkin on liikaa kaloreita. Eilinen meni muutenkin huonosti syömisten suhteen. Tänään pakko skarpata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti