Keskustelimme myös avopuolison kanssa tästä tilanteesta. Hänen mielestään tälle pitäisi tehdä jotain. Mä olen tehnyt voitavani. Mä olen poliklinikalla kertonut tästä, mutta siellä ei välitetä. Olen päättänyt, etten hae enää apua. Olen varmaan viisi kertaa yrittänyt saada apua tähän ja en saa sitä. Ehkä mä en oikeasti ole edes syömishäiriöinen, koska asiaan ei puututa. Tai ehkä niitä ei vaan kiinnosta. Ehkä niille on aivan sama miten mun käy. No, niin alkaa olla mullekin.
Tämän aamun aamupaino oli vähemmän kuin pitkään aikaan. 50,4 kiloa. Olen päättänyt, että jouluun mennessä se on tasan 50 kiloa. Vähän pudotettavaa ja aikaa on. Otin huomioon myös mahdolliset repsahdukset, joita tosin ei saisi tapahtua. Mutta niitä aina tapahtuu. Niiltä ei voi välttyä.
Niinkuin eilen. Söin kolme palaa mutakakkua. Mutta tein lihaskuntoa ja painoni ei noussut aamuksi, pikemminkin laski. Mitähän se olisi ollut jos en olisi syönyt kakkua? Jos en olisi syönyt mitään? Siitä en voi syyttää kuin itseäni.
Ahdistaa, masentaa ja olen surullinen. Olen linnoittautunut vain kotiin. En uskalla enää olla ihmisten ilmoilla niin kuin ennen. Julkisella paikalla tuntuu, etten saa henkeä. Kun pääsen kotiin, voin taas hengittää. On ahdistavaa nähdä ne kaikki ihmiset, niiden katseet ja ilmeet. Se kuinka ne aina katsoo yhtä säälivästi mua, kun mä tuolla kävelen. Tietääkö ne enemmän kuin uskonkaan? Näkeekö ne musta läpi sen, kuinka hullu mä oikeasti olen.
Et sä ole lihava, tuo 50 olisi mun unelmapaino, ainakin vielä. Itse en tajua miksi en laihdu vaikka en syö paljon mitään. Täytyy siis syödä vielä vähemmän. Voimia, mä toivon, että joku välittäis susta ja auttais sua. Kunpa joku näkis sun tilanteen ja ymmärtäisi. Olet mielessä. <3
VastaaPoistaMäkin joskus luulin, että 50 kiloa on sopiva paino mulle, mutta ei se olekaan. En ole yhtään tyytyväinen... Voimia myös sinulle pieni! :)
Poista