Hetken onnea

Luulin jo hetken, että tämä kaikki paska alkaa olla ohi tältä kesältä. Mutta ei, kaikki on taas romahtanut.

Ensinnäkin juuri huhtikuussa leikattu polveni on alkanut taas oireilla. Yksi päivä, kun poikaystäväni oli täällä ja olimme menossa kauppaan, meinasi kyseinen jalka lähteä alta. Samana iltana istuin jalat koukussa sohvalla. Kun suoristin tuon leikatun jalan, tuntui järkyttävä kipu polvitaipeessa ja itku pääsi. Tämän jälkeen polveani on särkenyt, se naksuu ja muljuaa paljon ja seisoessa polveni vääntyy taaksepäin. Jos joudun taas sairaslomalle ja leikkaukseen, niin menee hermo...

Eilen sitten tippui pommi vasten kasvoja. Poikaystäväni sanoi, että on hyvin todennäköistä, ettei hän muutakaan luokseni. Olin koko kesän luullut, että hän muuttaa luokseni ja ollut onnellinen asiasta. Sitten kun hän sanoi tuon, maailmani romahti, aloin itkeä ja sain paniikkikohtauksen. Ajattelin jo, että oloni olisi sopivasti kohentunut ennen koulujen alkua, mutta niin ei käynyt. Olen taas ihan maassa.

Nyt minua pelottaa enemmän kuin koskaan, ettei tästä meidän jutusta sittenkään tule mitään. En kestä koulustressin päälle sitä jatkuvaa ikävää, kun en näe häntä. Ja silloinkin kun näen, se on vain yksi lyhyt viikonloppu, josta en pysty nauttimaan niin paljon kuin haluaisin, koska kokoajan mielessä pyörii sen viikonlopun loppuminen ja kohta jompi kumpi joutuu lähtemään kotiin. En haluaisi päästää irti, mutten tiedä miten jaksan sen ikävän.

Tämä on kamalaa. En kestä.