Minua on taas ahdistanut lauantaista lähtien enemmän tai vähemmän. Viime yönäkään en saanut tuon takia nukuttua juuri yhtään. Itkin vain ahdistukseni kanssa ja rustasin sähköpostin M:lle. Ajattelin, että hänen on hyvä tietää asioistani enemmän, kuin pintapuolisesti ja diagnoosi. Minusta tuntui, ettei häntä kiinnosta, mutta hän otti sen hyvin ja sanoi, että haluaa olla tukena niin paljon kuin mahdollista.
Niin karulta kuin se kuulostaakin, niin taas mieleeni on tullut ajatus itsensä tappamisesta. En oikein edes tiedä miksi. Minulla on poikaystävä ja hyviä ystäviä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Jotenkin vain haluan pisteen tälle kaikelle. Ahdistaa ja pelkään, että joudun samaan alamäkeen, missä olin ennen joululomaa pari kuukautta ja joululomallakin.
Vaikka juttelin M:n kanssa siitä, kuinka en uskalla luottaa ja hän vakuutti minut täysin, pelkään edelleen, että hän vain pelleilee kanssani. Tätä tunnetta vahvisti, että soitin hänelle koulusta ja keskustelu meni jotenkin näin:
Minä: ''Mitä teet tänään?''
M: ''En mä tiedä.''
Minä: ''Oisinko voinu tulla tänään sun luo?''
M: ''Voisit tulla vasta huomenna vaikka. Meen *kaverin nimi* luo pelaan.''
Mitä ihmettä? Juurihan hän sanoi, että ei tiedä mitä tekee tänään. Väkisinkin puski ajatus, että hänellä on toinen nainen. Enkä kestä tätä. Aina kun olen M:n kanssa, niin ei ole mitään huolta, mutta sitten kun olen ilman häntä, alan kuvitella kaikkea. Kaverini sanovat, että ylireagoin ja tottahan se varmaan on, mutten voi tälle tunteelle ja näille ajatuksille mitään.
Ja olen aivan sekaisin syömisteni kanssa. Tämä on lähtenyt aivan käsistä. Polillakin kerroin tästä ja he sanoivat, että se on ihan normaalia syödä paljon sen jälkeen, kun on vuoden elänyt tosi niukalla ruokamäärällä. En vain pysty enää kontrolloida itseäni. Yritän, mutten pysty siihen.
En jaksa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti