Normaalia elämää

Päätin muuttaa blogin nimeä ja ulkoasua. Blogin osoitteen pidän kuitenkin toistaiseksi vielä samana. Halusin jotain kaunista ja tulos oli tämä. Toivottavasti pidätte!

Olen alkanut miettiä elämääni ja sitä mihin se minua vie. Haluaisin saada työpajajaksoni suoritettua, päästä kesällä töihin ja syksyllä taas koulun penkille, mutta se tuntuu mahdottomalta. Tuntuu, etten kykene siihen. Enhän minä ole aikaisemminkaan siihen pystynyt. Haluaisin päästää irti menneestä ja suunnata katseeni tulevaan, mutta se on todella vaikeaa. Ja se, että aikaisemmat koulunkäyntiyritykseni ovat menneet mönkään, pelkään, että tulevatkin menevät ja sittenhän ne menevät, koska pelkään sitä. Tämä on loputon oravanpyörä, josta ei pääse pois.

Toivon myös saavani lapsia ennen kuin olen 25-vuotias. Mutta se on lähes mahdotonta! Olen nyt sairastanut kuusi vuotta kaikkea tätä paskaa, joten en usko, että tämä ihan hetkessä ohi menee. En halua tehdä lapsia maailmaan ja kotiin, jossa kaikki on suoraan sanoen päin persettä. En halua lapsilleni sitä tuskaa, mitä minun ahdistukseni ja masennukseni tuottaisi heille. Minä jos joku tiedän, miten varhaislapsuuden aikaiset tapahtumat vaikuttaa koko loppuelämään. Ne ajat, joista ei edes muista mitään.

Haluaisin vain yksinkertaisesti päästä tästä kaikesta eroon, mutta toisaalta taas en. Minua pelottaa se, miltä tuntuu olla normaali. Se, miltä tuntuu, kun ei ahdista vähintään joka viikko, pahimpina kausina joka päivä. Se, kun ei tarvitse pelätä vaa'alle menoa tai tuntea kuvotusta joka kerta kun katsoo itseään peilistä. Ei tarvitse pelätä lihomista enemmän kuin mitään muuta. Se, kun ei saa lapsellisia raivokohtauksia tai viiltele viimeisillä voimillaan kun ei muuhunkaan ahdistukseltaa kykene. Se, miltä tuntuu, kun ei tarvitse turvautua ahdistuessaan lääkkeiden yliannostukseen, että saa sen olon pois ja potea sitten järkyttävän huonoa oloa seuraavana aamuna ja maata koko päivää sängyssä. Niin oudolta kuin kuulostaakin, niin minä pelkään sitä. Tämä kaikkia on sitä ''tuttua ja turvallista'' mihin olen tottunut.

Kuten sanoin, haluan päästää irti menneestä. Haluan elää normaalia elämää ilman näitä kaikkia ongelmia. Toivon, että joskus voisin pikkuhiljaa tottua siihen ajatukseen ja voisin sallia itseni parantua kokonaan. Olenhan minä nyt jo paremma kunnossa kuin esim tuolloin 5-6 vuotta sitten. Olen antanut itseni parantua hitaasti mutta varmasti. Silti se elämä ilman näitä ongelmia pelottaa, mutta toivon, ettei pelota enää viiden vuoden päästä.